Päiväkirja

Eduskunnassa muhinut tyytymättömyys puhemiehen johtamistyyliin purkautui tiistaina 2.2. puhemiehen vaalissa hätkähdyttävän voimakkaana. Oletin ennakkoon, että Niinistö tulee saamaan vähemmän ääniä kuin vuosi sitten, mutta en osannut odottaa, että äänimäärä romahtaisi 89:ään.

Surkea äänimäärä kertoo paitsi epäluottamuksesta myös siitä, että äänestys tapahtui korostuneen kontrolloimattomasti ja ilman eduskuntaryhmien ohjausta tai sopimuksia. Kansanedustajat toimivat vaalissa yksilöinä, ja moni mietti omalta kohdaltaan, onko tämä nyt se paikka, jolloin annan puhemiehen suuntaan negatiivista palautetta hänen johtamistyylistään.

Moni meistä saattoi harkinnassaan olla kahden vaiheilla mitä tekee, mutta kallistui sitten lopulta äänestämään tyhjää tai jotain muuta kansanedustajaa. Kun moni kahden vaiheilla ollut päätyi vetämään tukensa pois Niinistöltä, tulos oli se mikä oli. Itse kukin ajatteli käyttävänsä pientä voimaa kritiikkivasaran varressa. Mutta yhdessä pienet kädet saivat aikaan ison voiman, joka johti suunniteltua paljon isomman näpäytyksen antamiseen puhemies Niinistölle.

Kukaan ei ennalta tiennyt, miten monta kättä kritiikkivasaran varressa on. Iskun voima yllätti Niinistön, mutta myös ne, jotka olivat kritiikkivasaraan tarttuneet. Selkeäksi kritiikiksi olisi sinänsä riittänyt, jos kannatus olisi pudonnut 120:een. Nyt tämä meni kollektiivisen vasaran käytön myötä kontrolloimattomasti farssin puolelle.

Ymmärrettävästi Niinistö saa runsaasti sympatiaa kansalaisten puolelta, etenkin kun yleisö virheellisesti luulee, että kritiikissä on kyse puhemiehen tarkasta taloudenpidosta. Talouskurin osalta Niinistön toimet saavat enimmäkseen osakseen ymmärrystä eduskunnassa, etenkin näinä aikoina.

Mitä tästä voi oppia. Eduskunnasta näyttää puuttuvan sellainen tehokas toiminnallinen rakenne, jonka kautta henkilökunnan ja kansanedustajien palaute voisi julkisuudelta suojassa kulkea puhemiehen korviin. Eduskunnan arvovallan kannalta on onnetonta, että palautteen antamiseen joudutaan käyttämään julkisia haastatteluja ja lopulta puhemiehen vaalia.

Eräs mahdollisuus olisi, että puhemiesneuvoston rooliin kuuluisi virallisen työskentelyn ohella epävirallisempi säännöllinen keskustelu työilmapiiristä ja talon johtamiseen liittyvistä palautteista. Ehkä tätäkin parempi instituutio olisi eduskuntapuolueiden ryhmänjohtajien ja puhemiehistön yhteinen kokous, jossa käsiteltäisiin työntekemisen henkisiä edellytyksiä ja jossa olisi mahdollisuus suoraan palautteen ja kritiikin esittämiseen suuntaan ja toiseen.

Hyvin toimiva työkulttuuri tarvitsee avukseen oikeat rakenteet. Mikään työkulttuuri ei voi kehittyä, jos pääasiallisena palautekanavana on keskustelu iltapäivälehdissä tai yksittäisten kansanedustajien tai virkamiesten kriittiset ulostulot. Eikä tuo kollektiivinen vasara ole tarkkuudeltaan sitä luokkaa, jota työkulttuurin kehittämiseen tarvitaan.

Työnantajien ja palkansaajien neuvottelu keinoista työurien pidentämiseksi ei johtanut yhteiseen sopimukseen annetun määräajan kuluessa. Hallitus tekee viisaasti, kun antaa neuvottelijoile lisäaikaa, eikä ryhdy yksipuolisiin ratkaisuihin tässä tilanteessa. Mitään hirveätä kiirettä ei ole. Tärkeätä on, että Ahtelan työryhmä sai määräajassa tuloksia aikaan ja työelämän laatua parantavien toimien valmisteluun päästään heti käsiksi.

Aikaa eläkelainsäädännön muutostarpeiden miettimiseen pitää siksikin käyttää lisää, että voimassa oleva lainsäädäntö on vuodelta 2005 eikä sen vaikutuksista ole vielä riittävästi näyttöä. Työryhmän arvion mukaan voimassaoleva lainsäädäntö nostaa keskimääräistä eläkkeelle jäämisen ikää, koska sekä elinaikakerroin että superkarttuma kannustavat työkuntoisia ihmisiä pysymään työssä pidempään.

Rantalan työryhmässä erimielisyys työnantajien ja palkansaajien välillä koski kysymystä työttömäksi joutuvan lisäpäivistä, joiden avulla hänelle on rakennettu kohtuullinen toimeentulo 500 päivän ansiosidonnaisen turvan jälkeen vanhuuseläkeikään asti. Tämän järjestelyn rahoittavat työnantajat ja sen kustannukset ovat noin 100 miljoonaa euroa vuodessa.

Työnantajat haluaisivat vapautua näistä kustannuksista poistamalla tämän mahdollisuuden. Kyse on siis yritys tehdä irtisanominen halvemmaksi. Jos lisäpäiväoikeus poistuu, tulevat työttömän työmarkkinatuen kustannukset yhteiskunnan eli veronmaksajien kontolle. Toisaalta ikääntyneen työttömän toimeentulo heikkenee merkittävästi 500 päivän tultua täyteen.

Nykytilanteessa, jossa työttömyys on kasvussa, lisäpäivien postio ei loisi yhtään uutta työpaikkaa eikä siis pidentäisi työuria. Päinvastoin, kun irtisanomisen kustannukset työnantajalle pienenisivät, olisi työnantajan entistä helpompaa mennä irtisanomisiin. Tämä lisäisi syrjäytymistä ja johtaisi työurien lyhenemiseen.

Siivoilin kirjahyllyjäni saadakseni tilaa uusille kirjoille. Teologisen kirjallisuuden joukosta löysin vanhoja Turun arkkihiippakunnan vuosikirjoja. Juuri edellisen laman alla, vuonna 1989, Turun tuomiokapituli julkaisi kirjan Päivien kierto. Selaillessani kirjaa hajamielisesti sieltä osui silmiini sana "uusliberalismi". Teksti on arkkipiispa John Vikströmin kirjoituksesta "Kirkko ja rakennemuutoksessa elävä ihminen".

Artikkelissa Vikström nostaa esiin kiinnostavia nimiä kuten: Adam Smith, Sam Inkinen, Vesa Puuronen, Thomas Ziehe, John Maynard Keynes, J.V. Snellman, Ronald Reagan, Margaret Thatcher, Matti Kortteinen, Rudi Dornbusch ja Erkki Tuomioja.

Vikström kirjoittaa: "Maassamme parhaillaan tapahtuva rakennemuutos näyttää pinnalta katsoen lähinnä pyrkimykseltä muuttaa yhteiskuntamme puhtaasti markkinatalouden pohjalta toimivaksi yhteiskunnaksi. Lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin pian, että kyseessä lienee paljon laajempi ja radikaalimpi muutos. Taloudellisten rakenteiden ohella myös poliittiset valtarakenteet, ideologiset rakenteet ja kulttuuriset rakenteet ovat muutospaineiden kohteena."

Vikström kuvaa hyvinvointivaltion purkamista seuraavasti: "Pyrkimys muuttaa yhteiskuntamme yhä enemmän markkinatalouden pohjalta toimivaksi yhteiskunnaksi on osa sitä laajempaa pyrkimystä, joka tähtää hyvinvointivaltion rajoittamiseen ja osittaisen purkamiseen. Monessa maassa, missä suurella innolla ja suurin ponnistuksin on rakennettu yhteiskunta, jossa valtio ottaa vastuun ihmisten turvallisuudesta ja kaikinpuolisesta hyvinvoinnista, valtiovalta pyrkii nyt vetäytymään taloudellisesta toiminnasta ja vastuusta samalla kun korostetaan ihmisten omaa vastuuta toimeentulostaan ja hyvinvoinnistaan."

Vikströmin mielestä tämän kehityksen yhtenä syynä on taloudellisen kasvun pysähtyminen 70-luvun puolivälissä ja keynesiläisen talousmallin joutuminen vaikeuksiin sen seurauksena. "Kysynnän sijasta tarjonta tuli mielenkiinnon ja toimenpiteiden kohteeksi. Reaganin ja Thatcherin voimakkaasti ajaman uusliberalistisen tai uuskonservatiivisen ajattelun mukaan piti kannustaa työntekoa, yrittämistä ja vapaita markkinoita. Valtion tehtävänä ei ole huolehtia kansalaisistaan kehdosta hautaan. Jokaisen on itse huolehdittava itsestään ja hyväntekeväisyysjärjestöt huolehtikoot niistä, jotka eivät tähän pysty!"

Talouden lisäksi Vikström nostaa muita muutostekijöitä. Näitä ovat hyvinvointivaltion kasvaneen hallinnon jähmeys ja kustannukset, laajan keskiluokan hyvinvoinnin nousu, jolloin uudet tarpeet ovat entistä yksilöllisempiä ja mahdottomampia valtion keinoin tyydyttää. Merkittävä rakennemuutosen syy on myös yksilöllistymisen vahvistuminen markkinoita ohjaavana tekijänä. Tämä muuttaa työelämää rajusti. Viksröm viittaa Matti Virtasen tutkimukseen " Tehtaasta studioon" ja Matti Kortteisen kirjaan "Hallittu rakennemuutos?".

Vikström toteaa: "Olemme tekemisissä aavistamattoman suuren ja radikaalin muutoksen kanssa. On kysymys työstä ja työntekijöistä, jotka eivät mahdu vanhojen rakenteiden ja puitteiden sisälle. On kysymys elämästä, joka ennemmin tai myöhemmin purkautuu ulos vanhoista systeemeistä, kaavoista ja tottumuksista." Kyseessä on suuri henkinen muutos, jossa yksilölliset vapausarvot korostuvat. Ihmisten halu irrottautua vapautta estävistä rakenteista kasvaa. Tämä koskee niin valtionhallinnon, työväenliikkeen kuin kirkonkin perinteisiä hierarkiaan perustuvia rakenteita.

Vikström viittaa amerikkalaiseen taloustieteen professoriin Rudi Fornbuschiin sanoessaan, että keskeistä tässä rakennemuutoksessa on se, mihin kasvava keskiluokka tulee käyttämään vapauttaan. Poliitikkojen haasteena onkin juuri sen miettiminen mitä ratkaisuja tehdään tuon kasvavan keskiluokan vapauden ja yhteiskunnallisten velvoitteiden välillä. Kuinka suurta taloudellista vastuuta kansantaloudesta voidaan keskiluokalle sälyttää.

Hyvä ja olennainen kysymys myös tänään, vuonna 2010.

Erilaisissa hyvinvointistrategioissa tuodaan nykymuodin mukaisesti esiin ikivanha oivallus, että vaikeuksia ja kärsimystä ennalta ehkäisevä toiminta on niin taloudelliselta kuin inhimilliseltä kannalta tehokkaampaa kuin korjaava toiminta. Kun tätä periaatetta sovelletaan käytännön strategioihin, on tavallista todeta, että meidän kunnan sosiaali- ja terveyspalveluissa painopistettä siirretään korjaavasta toiminnasta ennalta ehkäisevään toimintaan.

Lastensuojelu on tyypillinen esimerkki sosiaali- ja terveyspalvelujen piiristä. Jokainen ymmärtää, että yhteiskunnalle, perheille ja lapsille ja nuorille itselleenkin olisi parempi, jos vakavia lastensuojeluongelmia ei lainkaan pääsisi syntymään. Periaatteessa ollaan yhtä mieltä siitä, että perheiden tukeminen vaikkapa erilaisen moniammatillisen neuvolatoiminnan keinoin olisi hyvä keino vähentää korjaavien ja raskaiden lastensuojelutoimien tarvetta. Riskit havaittaisiin ajoissa, otettaisiin puheeksi ja olosuhteiden kielteinen kehitys voitaisiin pysäyttää ajoissa varhaisen puuttumisen keinoin.

Painopisteen siirtäminen ennalta ehkäisevään toimintaan ei kuitenkaan voi tapahtua siten, että korjaavan toiminnan voimavaroja leikataan saman tien.

Sosiaali- ja terveydenhuolto on osin rinnastettavissa palolaitoksen toimintaan. Palolaitoksen päätehtävänä on tulipalojen sammuttaminen ja ihmisten pelastaminen tulipalotilanteissa. On helppo nähdä, että palolaitoksen perustehtävä on tyypillisesti korjaavaa toimintaa. Palokunta tulee vauhdilla paikalle silloin, kun jotain ikävää on jo sattunut. Palolaitoksen tehtävää on kuitenkin ajan mittaan kehitetty. On ymmärretty se, että palovahinkojen rajaamiseksi tarvitaan myös ennalta ehkäisevää työtä.

Tulipalojen syttymistä ja henkilövahinkoja niissä on onnistuttu vähentämään tehokkaalla valistuksella, kun ihmisille on kerrottu erilaisista tulipaloriskeistä ja heitä on kehotettu varovaisuuteen. Palolaitosten vastuulla on myös palotarkastusten pitäminen uudisrakennuksissa ja julkisissa tiloissa.

Vaikka palolaitoksen työhön kuuluu nykyään paljon ennalta ehkäisevää toimintaa, kukaan ei ole ehdottanut, että palolaitoksen korjaava toimintaa heikennettäisiin. Tulipaloja sammutetaan edelleen, koska niitä syttyy, vaikka ennalta ehkäisevää valistusta harjoitetaankin. Sammuttamista ja pelastamista varten pitää olla riittävä määrä kalustoa ja henkilökuntaa.

Sosiaali- ja terveyspuolella tilanne on samantapainen. Vaikka painopistettä siirrettäisiin korjaavasta toiminnasta ennalta ehkäisevään toimintaan, tämä ei voi merkitä sitä, että korjaavasta toiminnasta luovutaan. Ennalta ehkäisevä toiminta tuottaa säästöjä vasta pidemmän ajan kuluessa, kun korjaavan toiminnan tarve vähenee. Mutta siirtymävaiheessa on samaan aikaan käytettävä merkittäviä voimavaroja sekä korjaavaan että ennalta ehkäisevään toimintaan.

Painopisteen siirto ei siten onnistu ilman määräaikaisia lisäpanostuksia. Neuvolatoiminnan vahvistaminen, koulujen oppilashuollon laajentaminen ja lasten ja nuorten mielenterveyspalvelujen lisääminen vaativat puhdasta lisärahaa. Nämä ovat esimerkkejä ennalta ehkäisevästä toiminnasta, joka pidemmän ajan kuluessa tuo helpotusta korjaavan sosiaali- ja terveystyön alueella.

Kysymys kuuluu: Onko meillä uskoa niin paljon, että investoimme ennaltaehkäisevään toimintaan saadaksemme ajan myötä merkittäviä säästöjä syntymään sekä inhimillisissä että rahallisissa kustannuksissa? Ilman tätä uskoa tulevaisuus näyttää synkältä.

Viiden ihmisen murha Espooassa keskellä kirkasta päivää järkytti uudenvuoden aattona 2009. Kuten koulusurmissa, tässäkin aseena oli pistooli. Välitön reaktio kansalaisten parissa oli sama kuin aikaisemminkin: Suomessa on aseita aivan liikaa, lakeja on pikaisesti muutettava niin, että aseiden määrä vähenee rajusti.

Poliisiylijohtaja Paatero kommentoi tapahtunutta tuoreeltaan. Alustavissa selvityksissä oli ehditty todeta, että Espoossa käytetty surma-ase oli laiton, eikä surmatyön tekijällä ollut siihen lupaa. Poliisiylijohtajan johtopäätös olikin, ettei tällaisia väkivallantekoja pystytä jatkossakaan kokonaan estämään. Laittomia aseita on liikkeellä eikä sellaista mukanaan kuljettavan ihmisen tulemista kauppakeskukseen voida sataprosenttisesti estää. Sisäministeriön edustaja selvitti televisiossa, että Suomessa ei varmaankaan haluta kauppakeskuksiin samanlaisia metallinpaljastimia kuin lentoasemilla käytetään.

Haluamme olla edelleen avoin yhteiskunta, jossa kontrolli ei tule vastaan joka ovella. Aselakeja ollaan näillä näkymin tiukentamassa kevään aikana hallituksen esityksen pohjalta. Poliisiylijohtaja Paatero piti tätä tärkeänä, vaikka totesikin, ettei se poista tällaisten surmatekojen mahdollisuutta.

Iltapäivän mittaan vuoden viimeisenä päivänä näytti siis siltä, ettei poliisilla tai sisäministeriöllä ole luvata mitään erityisiä keinoja, joilla tällaisia surmatekoja voitaisiin jatkossakaan estää. Kansalaiset jäivät aika suuren turvattomuuden tunteen varaan myös siksi, ettei päivän mittaan juurikaan kuultu analyysia siitä, miten olisi pitänyt toimia toisin, jotta tällaista ei olisi tapahtunut.

Keskustelu ahdistuneiden ihmisten auttamisesta niin, ettei viha purkautuisi väkivaltana, on tietysti tärkeätä. Mutta tärkeätä on myös arvioida tarkasti sitä, miten juuri tämän tapauksen kohdalla syyt ja seuraukset, teot ja laiminlyönnit mahdollisesti olivat vaikuttamassa surulliseen lopputulokseen.

Päivän aikana tilanteesta tuli monenlaista informaatiota. Mikä siitä on täsmällistä tietoa ja mikä ei, on vielä vaikea varmasti tietää. Mutta saadun kuvan mukaan surmatyön tekijä tai siksi epäilty, oli määrätty lähestymiskieltoon, joka koski sekä hänen ex-puolisoaan että kauppakeskusta, jossa ex-puoliso työskenteli. Epäillyllä oli omassa historiassaan kaksi tuomiota aseen tai ampumatarvikkeen laittomasta hallussapidosta. Hän oli uhannut ex-puolisoaan väkivallalla ja jopa tappamisella.

Lähestymiskielto oli seurausta näistä uhkauksista. Lähestymiskielto ei kuitenkaan estä henkilöä lähestymästä. Kielto merkitsee vain sitä, että henkilö saa rangaistuksen, jos hän rikkoo kieltoa. Tässä tapauksessa henkilö lähestyi väkivaltaisin aikein ja toteutti murhat, vaikka kielto oli voimassa.

Kiellon rikkominen muuttui rikoksena pikkurikkeeksi verrattuna siihen, minkä takia henkilö rikkoi kieltoa. Viiden murhan tekemisestä seuraava rangaistus olisi ollut niin ankara, ettei kiellon rikkomisesta seuraavalla rangaistuksella olisi ollut mitään merkitystä. Vielä vähemmän on pelkällä kiellolla merkitystä, jos henkilö on jo ennalta päättänyt rangaista itseään oman hengen riistämisellä.

Eikö tällainen tapaus osoita, että lähestymiskielto on joissakin tapauksissa täysin riittämätön keino suojella henkilöä toisen aiheuttamalta uhalta? Kun kielto määrätään henkilölle, jonka tiedetään kykenevän sekä aseen että ammusten hankkimiseen ja uhkaavan tappaa toisen henkilön, eikö pitäisi miettiä tehokkaampia keinoja toisen henkilön turvallisuuden takaamiseen?

Tapaus herättää monia kysymyksiä. STT:n mukaan Sellon kauppakeskuksen vartijoilla ei ollut tietoa siitä, että ao. henkilölle oli määrätty lähestymiskielto kauppakeskukseen. Miksi tällainen tieto ei ollut kulkeutunut vartijoille? Murhilta kauppakeskuksessa olisi kenties vältytty, jos vartijoilla olisi ollut käytössään ao. henkilöä koskevat tiedot ja valokuva. Jos lainsäädännössä on esteitä tällaisen tiedon välittämiseen, lainsäädäntöä tulee kiireesti muuttaa tältä osin. Jos tiedon kulun esteenä oli viranomaisten puutteellinen toiminta, sitä tulee ohjeistaa tällaisten tapausten varalta nopeasti.

Onko tämä tapaus seurausta poliisin liian pienistä resursseista? Olisiko poliisilla ollut parempien resurssien avulla mahdollisuus suojata uhattua ihmistä paremmin ja pitää lähestymiskiellon saanut henkilö vahvemmassa seurannassa?

Toivon, että näihin kysymyksiin saadaan vastauksia, kun tutkinta etenee. Vastaukset eivät tuo takasin niitä ihmisiä, jotka nyt menettivät henkensä. Vastaukset eivät poista niiden ihmisten surua, jotka menettivät läheisensä, mutta vastausten avulla on mahdollista ryhtyä toimiin, joilla suomalaisen yhteiskunnan turvallisuutta kyetään parantamaan.

Pääministeri Vanhanen yllätti tietääkseni kaikki muut paitsi itsensä ilmoittaessaan eroavansa puolueen puheenjohtajan paikalta. Jälkeenpäin arvioiden voi kuvitella, että joitakin merkkejä lähdöstä ison poliittisen vastuun kannon ulkopuolelle oli havaittavissa.

Vanhasen veropuheet marraskuun puoluevaltuustossa olivat poikkeuksellisen vahva irtiotto hallituksen virallisesta linjasta. Selitykseksi ei kelpaa, että ministeri Pekkarinen on aikaisemmin vaatinut verolinjan tarkistamista. Pääministerin asema hallituksen yhteisen politiikan linjaajana on aivan erityinen. Siksi näytti erikoiselta, että sovittelevuudestaan tunnettu Vanhanen tuon irtioton teki.

Eduskuntavaalit eivät ole vielä sillä tavalla lähellä, että niiden voisi antaa sotkea hallituksen politiikan yhteistä linjaa. Etenkin kun surkea talous- ja työllisyystilanne edellyttäisi nyt vahvaa ja johdonmukaisen yhtenäistä linjaa hallitukselta.

Jälkeenpäin siis näyttää selvältä, että Vanhanen oli jo tuolloin omalla kohdallaan päättänyt lähteä hallituksesta ja puoluejohtajan paikalta. Kun näköpiirissä oli vastuusta vapautuminen, ei ollut niin väliä puhuakaan vastuullisesti. Oli mahdollisuus näyttää, että itsellä on toinenkin puoli, kun sitä niin kovin on kaivattu. Ehkä rohkeutta antoi myös "torjuntavoitto" Ylen Silminnäkijäohjelma-asiassa. Torjuntavoitto sikäli, ettei kukaan kyennyt mitään laitonta kiistatta osoittamaan.

Spekulaatiot Vanhasen eron syystä ovat monet. Terveydelliset syyt ovat vain osa kokonaisharkintaa, on Vanhanen itsekin todennut. Muita syitä joutuvat valtioneuvoston jäsenet, kansaneduskuntajat ja kansalaiset itse arvelemaan. Mikä vaikutus on ollut laskevilla gallupeilla tai Kepun kentältä tulevilla kasvavilla vaatimuksilla, on vaikea tietää.

Mielessä herää myös kysymys onko Silminnäkijäohjelman väitteillä jotain osuutta tässä harkinnassa. Julkisen sanan neuvoston päätöksen perusteluissa ohjelman väitteet tuntuvat paljon vakavammilta kuin uutisoinnin pintavirrassa yleisesti on selostettu. Päätöksen perustelut ovat jääneet pahasti JSN:n puheenjohtajan dramaattisen erokeskustelun jalkoihin.

Onko niin, että Vanhanen on kokenut häneen kohdistuneen ajojahdin kuitenkin liian rankaksi? Vai onko peräti niin, että hän pelkää, että asia hänen kohdaltaan on muuttumassa nykyistä vakavammaksi? Siinä tapauksessa on parempi siirtyä syrjään, tuulen suojaan, kun tuuli oikein kovaksi käy.

Jotain outoa on siinä, että pääministeri vielä hetki sitten totesi, että hänen asemansa on vahvempi kuin koskaan ja nyt ilmoittaa jättävänsä tehtävänsä puolueensa johdossa ja pääministerinä. Työtä olennaisesti haittaava sairaus ja / tai pitkä sairausloma olisi hyväksyttävä selitys. Mutta Vanhanen itse sanoo, että muustakin on kysymys.

Kokonaan toinen kysymys on, miten kesken vaalikautta eroava pääministeri kykenee kantamaan poliittisen vastuunsa valtioneuvoston johtajana puolen vuoden ajan tässä poikkeuksellisen vaativassa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Poliittisen vastuun kantamisen kannalta olisi hyvä, jos Keskusta pitäisi ylimääräisen puoluekokouksensa puheenjohtajan vaihtamista varten mahdollisimman pian.

Politiikka on keskeneräisyyden ja ristiriidan maailma. Politiikan lähtökohtana on maailman näkeminen puutteellisena, ristiriitaisena, epätyydyttävänä ja uhkaavana. Politiikka on keinojen etsimistä maailman muuttamiseksi vähemmän puutteelliseksi, ristiriitaiseksi, epätyydyttäväksi ja uhkaavaksi.

Monipuoluejärjestelmälle rakentuvassa demokratiassa ihmiset muodostavat ryhmittymiä, joilla on omia näkemyksiään siitä, mitkä ovat keskeisimpiä ja kiireellisimpiä ongelmia. Samoin on näillä ryhmittymillä erilaisia ajatuksia siitä, millä keinoilla maailman ongelmia tulisi kulloinkin ratkaista.

Ryhmien väliset näkemyserot synnyttävät jännitteitä ja tuovat politiikkaan lisää ristiriitaisuutta. Näkemykset asettuvat vastakkain ja ne kohtaavat keskustelussa ja väittelyssä ja lopulta niiden pohjalta päädytään äänestyksiin. Äänestykset auttavat tekemään päätöksiä, mutta eivät useinkaan poista jännitteitä ja ristiriitoja politiikan sisällä. Kaikki tietävät, että myös poliittisten ryhmien sisällä on jännitteitä ja ristiriitaisuutta.

Poliittiset päätökset ovat parhaimmillaan ratkaisuja, jotka auttavat vähentämään maailman puutteita ja ristiriitoja ja ongelmia. Juuri koskaan ne eivät ole lopullisia tai kokonaisratkaisuja. Useimmiten politiikka tuottaa ratkaisuja, jotka ovat askel eteenpäin. Toisinaan syntyy ratkaisuja, joissa eteenpäin otettu askel merkitsee toisaalla kahta askelta taaksepäin. Eri ryhmillä on eri käsitykset siitä, onko jokin otettu askel eteenpäin vaan taaksepäin kuljettava.

Joka tapauksessa politiikka jättää jäljelle kokemuksen siitä, että maailma pysyy pahasti keskeneräisenä ja ongelmat suurina. Ristiriita jää soimaan. Se syö poliitikon sielua.

Tulin ajatelleeksi tätä, koska ihmettelen joka kerta sitä, miten vahvasti Sibelius-lukion kamarikuoron joululauluhetki puhuttelee. Ei ole harvinaista, että kuulijan silmäkulmassa kiiltää kyynel. Luulen tämän johtuvan siitä, että tuo musiikki ja esitys perustuvat niin vahvasti harmonian löytymiselle lähes täydellisyyteen asti. Ristiriita on musiikin elementti, mutta toisin kuin politiikka, harmoninen musiikki onnistuu kuljettamaan kuulijansa ristiriidasta sopusointuun, lähes täydelliseen ongelmien ja puutteiden poissaoloon. Kuorossa näemme ja kuulemme ryhmän, joka päätyy sopusointuun.

Mozartin sovitus Händelin Messias Oratoriosta (eilen Finlandiatalolla kaupunginorkesterin ja Dominanten esittämänä) on edellisen lisäksi vain yksi esimerkki siitä, miten toisenlainen maailma ihmissielulle avautuu kauneuden ja harmonian maailmassa. Kyynisempi ihminen voi sanoa sitä paoksi todellisuudesta, kun maailma joka tapauksessa on keskeneräinen. Mutta uskon, että tälläinen sielun ravinto on ihmissielulle hyväksi. Ainakin Kantolan sielulle.

Vain harvoin elämä on pakosta yksinomaan taistelua keskeneräisyydessä ja ristiriitojen kuorman alla. Kauneutta ja harmoniaa on tässä maailmassa monenlaista. Usein riittää se, että hetkeksi pysähtyy katsomaan ja kuuntelemaan, että hetkeksi havahtuu.

Kun havahtuu, huomaa että oleminen on ensisijaista tulemiseen nähden. Erityisen hyvin havahtuminen sopii joulun pyhien hitaampaan rytmiin.

Hyvää joulua siis!

Torstain 10.12. uutistarjonnassa Nurmijärvellä sijaitseva kiinteistö joutui huomion kohteeksi kahdesta eri näkökulmasta. Pääministeri Vanhasen omistamalle kiinteistölle oli vihdoin löytynyt ostaja. Onnittelut niin uudelle omistajalle kuin talonsa myynnissä vihdoin onnistuneelle myyjällekin! Talon kiinnostavuus uutiskohteena varmaankin nyt vähenee. Ellei taloon sitten muuta joku pääministerin veroinen julkimo.

Toinen samaan kiinteistöön liittyvä uutinen oli STT:n tieto siitä että Julkisen sanan neuvosto on antanut ratkaisun taloon liittyvään Ylen Silminnäkijäohjelmaan liittyvään kanteluun. Ohjelmassahan synnytettiin vakava epäilys siitä, että pääministeri olisi syyllistynyt lahjusten vastaan ottamiseen rakennusyritykseltä talonsa rakentamisen yhteydessä. Epäilyksen ratkaisevana taustana oli tuntemattomana pysyttelevän henkilön tiedonanto.

Koska kysymys oli pääministeriin kohdistuvasta syytöksestä, syntyi vahva vaatimus siitä, että tuon henkilön osalta lähdesuoja olisi murrettava, niin että hän tulisi väitteineen julkisuuteen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, koska toimittaja oli hänelle luvannut lähdesuojan. Sopimukseen kerrottiin kuuluvan, että ao. henkilö olisi valmis todistamaan julkisesti silloin, jos ohjelmasta seuraisi rikossyyte oikeudessa.

Julkisia todisteita Vanhasen syyllisyydestä ei saatu, koska pääministeri ei halunnut viedä asiaa kunnianloukkaussyytteenä käräjille. Vanhanen valitsi tässä toisen linjan kuin Susan Ruususen kirjan kohdalla. Sen sijaan pääministeri yritti todistaa syyttömyyttään kutsumalla kotiinsa rakennusalan lehden toimittajia ja asiantuntijoita tutkimaan, olisiko talossa lahjomaksi väitettyä erikoishöylättyä puutavaraa. Sitä ei tarkastuksessa löytynyt.

Paine Ylen Silminnäkijäohjelman tekijöitä kohtaan kasvoi. Julkisen sanan neuvostolle tehtiin kanteluita, ja sitä pyydettiin tutkimaan oliko Ylen Silminnäkijä ohjelmassa noudatettu hyvää journalistista tapaa vai ei. Tänään annetun ratkaisun mukaan hyvää journalistista tapaa ei ole rikottu. JSN:n mukaan ohjelmalla oli riittävät perusteet julkistaa pääministeriä koskevat väitteet ja Ylellä oli riittävät syyt uskoa väitteet.

STT:n uutisen mukaan JSN:n ratkaisu oli yksimielinen, mutta sitä ennen oli suoritettu koeäänestys, jonka jälkeen eri mieltä olevat olivat poistuneet kokouksesta ja puheenjohtaja Hyvärinen oli eronnut tehtävästään.

Ratkaisu näin uutisoituna herättää monia kysymyksiä. Oliko erimielisyyden taustalla journalismin ammattilaisten erilainen käsitys lähdesuojan periaatteellisesta arvosta? Onko niin, että ratkaisun perusteella on nyt enemmän syitä epäillä, että kertomus lautakasalla lahjomisesta on tosi ja uskottava? Tuliko asiasta kuitenkin poliittinen tuossa neuvostossa? Onko tämän ratkaisun perusteella Matti Vanhasen kuitenkin parhainta, jos mitään lahjontaa ei ole taustalla, viedä ohjelma oikeuteen kunnianloukkaussyytteen pohjalta? JSN:n vapauttava ratkaisu ei ollut Vanhasen kannalta erityisen vapauttava.

Millään muulla tavalla tässä ei päästä eteenpäin. Ei Vanhaseen kohdistuvien epäilyjen eikä Ylen ohjelmaan kohdistuvien epäilyjen osalta. Toinen mahdollisuus on tietysti se, että asianomainen lähde päättää itse vapaaehtoisesti tulla julkisuuteen omalla äänellään kertomuksensa kanssa.

Mutta tuskin Vanhasen asema juuri nyt on vahvempi kuin koskaan.

Eduskunnassa käytiin ajankohtaiskeskustelu Afganistanin tilanteesta. Samalle päivälle sattui uutinen Yhdysvaltain presidentin päätöksestä lähettää 30 000 sotilaan lisävahvistus alueen vakauttamiseen. Uutiseen liittyi tieto Obaman päätöksestä vetää amerikkalaisjoukot pois Afgtanistanista vuoden 2011 aikana. Koskeeko tämä lupaus näitä 30 000 lisäsotilasta vai kaikkia amaerikkalaisjoukkoja, jäi uutisoinnissa epäselväksi.

Suomen eduskunnassa 3. joulukuuta käydyssä keskustelussa käytettiin useita puheenvuoroja, joissa peräänkuulutettiin täsmällistä aikataulua sille, miten meidän osastomme voitaisiin Afganistanista kotiuttaa. Taustalla oli tuore kotimainen havainto siitä, että asioista vastaavilla ministereillä, eduskunnalla ja tasavallan presidentilllä on ollut toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mistä on yhdessä sovittu joukkojen kotiuttamisen suhteen. Sotilaiden kanssa on tehty palvelussopimuksia, jotka eivät ole olleet yhdenmukaisia tehtyjen poliittisten päätösten kanssa.

Kun katse siirretään Suomesta Afganistaniin, ovat kysymykset aivan toisenlaisia. Afganistanin auttamista ei pidä hahmottaa projektina tai hankkeena, jolle voitaisiin ennakolta määritellä tarkka ajallinen pituus. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö ajallisia tavoitteita voitaisi asettaa. Mutta tärkeintä on, että rauhanturvaamista, sotilaallista ja siviilikriisinhallintaa ja kehitysyhteistyötä jatketaan kunnes tilanne on niin vakautunut, että Afganistan selviytyy omillaan. Tavoitteena tulee olla omillaan toimeentuleva ja kestävä Afganistan.

Sotilaallinen kriisinhallinta on nyjytilanteessa ilmeisen välttämätöntä suurimittaisen väkivallan estämiseksi. Siviilikriisinhallinta puolstaan tähtää maan hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan rakenteiden vahvistamiseen. Kehitysyhteistyö jatkaa omilla menetelmillään ihmisten ja yhteisöjen vahvistamista ja luo näin edellytyksiä aidon demokratian ja kestävän yhteiskunnan syntymiselle.

Kaikkien yllä mainittujen toimintojen yhteinen ongelma on se, että apua vastaanottava valtio ja yhteiskunta ovat vahvasti riippuvaisia avun antajista. Mitä suuremmaksi riippuvuus kasvaa sitä kauemmaksi siirtyy mahdollisuus valtion aidolle itsenäistymiselle ja omalle kestävälle kehitykselle. Tästä syystä on tärkeätä, että avun antamista siirretään yhä enemmän koulutuksen antamisen suuntaan. Väkivallasta eroon pyrkivä yhteiskunta tarvitsee sotilaiden ja poliisien lisäksi johdomukaisen, riippumattoman ja läpinäkyvän oikeusjärjestelmän ja oikeudenmukaisuutta tukevan lainsäädännön.

Tarvitaan tasa-arvoista mahdollisuutta peruskoulutukseen ja laajempaan yleissivistävään ja ammatilliseen koulutukseen. On autettava kehittämään tehokasta terveydenhuoltojärjestelmää sekä yritystoimintaa, joka luo vaihtoehtoisia työpaikkoja huumetuotannon tilalle.

Konfliktien ratkaisun merkityksestä on puhuttu aivan liian vähän Afganistanin vaikean ongelman yhteydessä. Afganistanin maantieteelliset olosuhteet tekevät mahdottomaksi ajatuksen, että väkivaltaiset vastarintaryhmät voitaisiin lopulliseti lopettaa maasta väkivallan keinoin.

Nyt tarvitaan suurempia ponnistuksia väkivallan osapuolten välisten keskustelujen käynnistämiseksi. Nyt tulisi käyttää kaikkia diplomatian mahdollisuuksia, jotta maata repivät väkivaltaiset konfliktit voitaisiin ratkoa rauhanomaisesti.

Sotajoukkojen lisääminen saattaa joillakin alueilla lisätä turvallisuuden tunnetta. Mutta kääntöpuolena on se, että toinen osapuoli provosoituu entistä enemmän ja pyrkii kaikin keinoin vahvistamaan omaa toimintaansa. Ulkomaalaisten joukkojen läsnäolo on aina vieraan vallan läsnäoloa. Siksi jokainen tapaturma, joka joukkojen operaatioiden tuloksena synnyttää siviiliuhreja, lisää paikallisen väestön parissa väkivaltaista vastarintaa harjoittavan puolen kannatusta.

Jos kansainvälisen yhteisön tavoitteena on kestävä Afganistan, on sen lisättävä kansainvälisiä ponnistuksia diplomaattisten ratkaisujen löytämiseksi riippumatta siitä, mikä taho on väkivaltaan johtavan konfliktin toisena osapuolena.

Pääkaupungin tuomiokirkon ristin ehostukseen käytettiin pari sataa grammaa lehtikultaa. Taitava suoritus ammattimieheltä. Tulos näkyy maahan saakka. Ylin risti näyttää nyt uudemmalta kuin muut.

Luterilaisten ristiin käytetyn kullan määrä on vaatimaton kun sitä vertaa Uspenskin katedraalin kupolien ehostukseen käytettyyn jalometalliin. Ortodoksiset, liekkejä symboloivat kupolit todellakin liekehtivät (silloin kun paistaa) uutuuttaan make-uppinsa jälkeen.

Kukaan ei ole huomannut vielä vaatia, että nuo kullatut uskontosymbolit poistettaisiin julkisilta paikoilta uskonnonvapautta loukkaavina merkkeinä. Siis siihen tapaan kuin Italia on määrätty poistamaan koululuokista krusifiksit. Julkiselle ulkotilalle sallitaan toistaiseksi enemmän vapauksia kuin sisätilalle. Hyvä.

Paitsi Sveitsissä. Sveitsiläisten kansanäänestyksellä tekemä päätös kieltää islamin näkyvien uskonnollisten symbolien, minareettien, enemmän rakentamisen. Islamia sinänsä ei tässä yhteydessä kuitenkaan kielletty. Ehkä siitä syystä, ettei tuon uskonnon täyskielto ollut äänestyksen kohteena tällä kertaa.

Sveitsi on joutunut erikoiseen asemaan. Kansalaismielipiteen pohjalta on tehty iso irtiotto perinteisistä eurooppalaisista arvoista, joissa uskonnollinen suvaitsevaisuus on ollut keskuksessa. Kaikissa maissa uskonnon harjoittamiselle asetetaan rajoja. Ei Suomessakaan saa harjoittaa uskontoa niin, että esimerkiksi rikoslakia loukataan.

Ihmisiä ei saa uhrata. Kysymys eläimen tappamisesta on vastikään ollut meillä tarkassa tutkinnassa siksi, että uskonnollisten tapojen noudattaminen on saattanut olla ristiriidassa eläinsuojelulain kanssa. Poikien ympärileikkauksesta on käyty laajaa keskustelua ja ratkaisuja uskonnon ja lainsäädännön välisestä konfliktista on haettu korkeimmasta ylemmistä oikeusasteista. Tyttöjen sukuelinten silmpominen on yksiselitteisesti kriminalisoitu.

Sveitsiläisten päätös kieltää uskonnollisen symbolin näyttävä esillepano ulkotilassa kertoo enemmän muukalaispelosta kuin uskonnonvapauden turvaamisesta. Samassa äänestyksessä ei nimittäin päätetty kieltää kirkontornien rakentamista.

Kansanäänestyksen tulos kertoo siitä, mietä riskejä liittyy sitovan kansanäänestyksen käyttöön. Huonosti valmisteltu kansanäänestys voi johtaa tulokseen, joka on yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten sopimusten vastainen. Onkin kiinnostavaa nähdä, miten Sveitsi etenee itse tykönään ja kansainvälisessä keskustelussa tuon päätöksen jälkeen.

Uskontoihin liittyvien uhkakuvien torjuminen pitää tehdä muulla tavoin kuin yrityksillä poistaa uskonto katukuvasta. Uskonnon hävittämisestä ei ole hyviä kokemuksia. Siksi sen kanssa on opittava tulemaan toimeen. Valtioiden tulee uskontopolitiikassaan antaa uskonnoille elämisen oikeus. Valtiolla on esimerkiksi uskonnonopetusta tukemalla mahdollisuus edistää uskontojen sellaisia käytännön suuntauksia ja tulkintoja, jotka edistävät ihmisten valmiutta toimia yhteiskunnassa rakentavasti, yhteisvastuuta ja suvaitsevaisuutta edistäen.

Mitä vähemmän valtio osoittaa myönteistä kiinnostusta uskontoihin, sitä todennäköisemmin uskonnollisissa liikkeissä vahvistuvat suuntaukset, jotka ovat sekä uskonnollisesti että poliittisesti fundamentalistisia, kapeakatsantoisia ja alttiita tarjoamaan irrationaalisen motivaatioperustan poliittisille ääriliikkeille. Lopputulos ei ole koskaan ollut hyvä silloin kun suhde uskontoon muodostetaan viholliskuvan pohjalta. Sveitsille toivoisin päätöksen perumista pikimmiten.