Kysymys katsomusopetuksen määrästä ja sisällöstä jakaa mielipiteitä ja nousee aika ajoin pintaan julkisessa keskustelussa. Kesän aikana on keskustelu uskonnonopetuksesta jälleen kiihtynyt. Sysäyksinä keskustelulle ovat olleet hallituksen linjaukset perusopetuksen tuntijaon muutoksiksi. Eri oppiaineiden välisessä väännössä ns. katsomusopetuksen, eli uskonnon ja elämänkatsomustiedon tuntimäärää on hienokseltaan leikattu. Toisena sysäyksenä on ollut uskonnonopettajien koulutuksesta vastaavien tahojen avaus, jossa on esitetty nykyisen katsomusopetuksen korvaamista kaikille yhteisellä uskontotiedolla.
Tähän ehdotuksen ovat eri tahot reagoineet odotetulla tavalla. Uskonnollisten yhdyskuntien ja kirkkojen taholta on voimakkaasti puolustettu nykyistä oman uskonnon opetuksen mallia. Myös ateistien puolelta on jyrkästi torjuttu yhteinen uskontotieto oppivelvollisuuteen kuuluvaksi oppiaineeksi. Epäluottamus uskontotietoa kohtaan on suuri, ja se nähdään ateistien taholla tieteellisen maailmankuvan vastaisena oppiaineena. Ilmeisesti on niin, että yhteisen katsomusaineen nimenä tulisi olla uskontotiede, jotta näiltä epäluuloilta voitaisiin välttyä.
Katsomusopetusta ja erityisesti uskonnonopetusta puolustetaan tavallisimmin sillä, että uskonnonopetuksen katsotaan kantavan keskeisiä arvoja ja huolehtivan näin koululaisten eettisestä ja moraalisesta kasvusta ja kehityksestä. Vakaumus ja moraali ovat yksilön identiteetin ydintä, eikä ole vaikea ymmärtää, että etiikan opetus tapahtuu uskonnon tai elämänkatsomustiedon yhteydessä. Hallitusohjelmaan ei tullut uskonnonopetusta koskevaa erityistä kirjausta, koska näkemykset eri puolueiden välillä olivat perin kaukana toisistaan. Sen sijaan kirjattiin tavoite arvokasvatuksen mukanaolosta.
Mitä tämä arvokasvatus on ja miten se voisi parhaiten toteutua, kaipaisi lisää pohdiskelua. Yleinen kokemus on, että moraaliset arvot ja niiden mukainen ajattelu, tunteet ja käyttäytyminen muodostuvat osaksi yksilön identiteettiä sen kautta, että hän elää yhteisössä toisten ihmisten kanssa. Hän panee asioita merkille, tekee havaintoja ja näkee johdonmukaisuutta ja oppii kaikesta tästä myös arvoja ja moraalia.
Katsottuani hiljattain hienon elokuvan Kilimandjaron lumet (Kino Engel, Helsinki), vakuutuin jälleen kerran siitä, että taide on eräs vaikuttavimpia tapoja, joilla ihmistä voidaan moraalisesti herätellä ja eettistä ymmärrystä syventää. Uskonnot samoin kuin historia ovat innoittaneet taiteilijoita kautta vuosituhansien. Mutta taide elää myös näiden ulkopuolella vahvana. Ajattelenkin, että juuri taiteen opetusta tulisi koulussa kehittää ja sille varata enemmän aikaa, jos lapsia ja nuoria halutaan eettisesti herätellä ja auttaa kasvamaan eettisesti oivaltaviksi ihmisiksi. Kertomukset, tarinat, näytelmät, teatteri, elokuva, musiikki, kirjallisuus, kuvataide. Mahdollisuuksia on monia.
On palautettava mieleen, ettei taide ole jotain ylellisyyttä, jonka tehtävänä olisi tuottaa vain esteettistä nautintoa. Vahvin taide ammentaa arjen todellisuudesta ja elää sen keskellä. Taide rakentaa ihmismieltä ja ravitsee sitä sillä tavalla, että yksilön käsitys elämästä tulee syvemmäksi, todemmaksi ja tarkemmaksi suhteessa todellisuuteen.
Käsitys arvokasvatuksesta vain etiikkaa ja arvoja koskevan informaation jakamisena on yhtä hölmö kuin käsitys ruokailusta juomaa ja ruokaa koskevan informaation jakamisena. Eettinen ihminen rakentuu silloin, kun yksilö tulee ruokituksi ja juotetuksi arvoilla, moraalilla ja etiikalla tunteiden, kokemusten ja havaintojen tasolla, elämässä itsessään. Taide on parhaimmillaan yksi niistä ruokapöydistä, jossa tätä ravintoa jaetaan ja nautitaan.
