Elokuun lopulla Kymen sosialidemokraattisen piirin kesäjuhlassa Paavo Lipponen piti mielenkiintoisen juhlapuheen. Ilmassa oli vahvaa odotusta, sillä Lipponen oli juuri ilmoittanut halustaan ryhtyä tavoittelemaan tasavallan presidentin virkaa. Puhuja kertoi, miten ajatus ehdokkuudesta oli kypsynyt kesän aikana yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttuessa yhä ikävämmäksi. Oli alkanut tuntua, että nyt on otettava vastuuta, jotta pinnalliselle populismille saadaan syntymään vastavoimaa. Muukalaisvihamielisyyden järkyttävät seuraukset Norjassa nuorten joukkosurmana pakottivat arvioimaan yhteiskunnallista tilannetta syvällisesti.
Lipponen ilmaisi huolensa eduskuntavaalien tuloksesta. Hän ei ollut huolestunut vain sosialidemokraattien kannatuksen vähenemisestä. Kuulijalle yllätyksellisesti hän sanoi olevansa vakavasti huolissaan myös Keskustan kannatuksen laskusta. Pitkän ja monipuolisen kokemuksensa pohjalta Lipponen luonnehti Keskustaa lähtökohtaisesti sivistysarvoihin pohjalta syntyneeksi kansanliikkeeksi. Puolueen poliittisen toiminnan taustalla hän näki aina olleen keskeiset yhteiskuntaa eteenpäin vievät ja maata kehittävät arvot. Lipponen totesi, ettei tällaisen liikkeen alamäestä voi olla iloinen.
Ikävää Lipposen mielestä on erityisesti se, että Keskustan kannatus näkyy siirtyvän perussuomalaisten kannatukseksi. Poliittisessa liikehdinnässä tapahtuu huolta herättävä siirtymä sivistyksen arvostamisesta pinnallisen populismin suuntaan. Tämä ei lupaa hyvää Suomelle, jonka menestys on perustunut johdonmukaiseen ja yhteistyöhaluiseen toimintaan sekä sivistykseen ja avoimuuteen perustuvaan politiikkaan.
Paavo Lipposen huolestuneisuutta Keskustan kohtalosta voi ymmärtää. Pinnallisen populismin nousu sivistyksen kustannuksella on huolestuttava ilmiö. Mutta kun seuraa Keskustan Paavo Väyrysen presidenttikampanjaa, joutuu kysymään, minkä tien tuo kunniakkaan historian omaava puolue on nyt valitsemassa. Tohtori Väyrynen edustaa tietysti koulutuksensa puolesta sivistystä, mutta hänen näkemyksensä presidentinvaalikampanjassa ovat vähintäänkin hämmentäviä. Tohtorinhattu ei takaa johdonmukaisuutta, jos epäjohdonmukaisuus edistää paremmin henkilökohtaista tavoitetta.
Väyrynen haikailee paluuta vuoden 2000 perustuslakiuudistusta edeltävään aikaan. Hän tunnistaa sen, että osa kansalaisista kaipaa vahvaa johtajaa, paluuta Kekkosen aikaan. Väyrystä harmittaa viime kevään hallitusneuvottelut, joita nykyisen perustuslain mukaisesti ryhtyi johtamaan suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtaja. Presidenttinä Väyrynen olisi puuttunut tähän. Ohi suurimman puolueen mandaatin Väyrynen olisi presidenttinä nostanut perussuomalaiset hallitukseen. Ilmeisesti ohjelmallisilla asioilla ei olisi ollut niin väliä. Tai ehkäpä olisikin. Perussuomalaisten EU-vastainen inttäminen olisi hyvin sopinut presidentti Väyrysen pirtaan.
Jos Keskusta olisi ollut vaalien jälkeen suurin puolue, olisiko presidentti Väyrynen ollut valmis sivuuttamaan Keskustan hallitusneuvottelijan paikalta ja antamaan hallituksen muodostajan tehtävän toiseksi suurimman puolueen, Sdp:n puheenjohtaja Urpilaiselle? Veikkaan että ei. Kaikki vaihtoehdot käytiin läpi kevään neuvotteluissa. Perussuomalaiset olivat kolmanneksi suurin puolue. Ohjelmalliset kysymykset olivat se syy, jonka takia he toistuvasti kieltäytyivät hallituspaikasta. Kieltäytyivät.
Väyrynen näyttää väheksyvän kansan eduskuntavaaleissa edustajille antamaa mandaattia. Hän olisi valmis kampittamaan hallitusta ja eduskuntaa sisäpolitiikassa. Hän toteaa, että kun presidentti ei nykylain mukaan osallistu hallituksen muodostamiseen, on presidentti valtioneuvoston suhteen ”itsenäisempi”. Presidentti voi tarvittaessa muodostaa vastapainon valtioneuvostolle, iloitsee Väyrynen. Esimerkkinä hän mainitsee kuntauudistuksen. Presidentti Väyrynen ei epäröisi käyttää kaikkia mahdollisia valtaoikeuksiaan sisäpolitiikkaan puuttumisessa. Hallituksen ja eduskunnan päättämiä uudistuksia hän jarruttaisi jättämällä lakeja vahvistamatta silloin, kun näkisi sen omalta kannaltaan tarpeelliseksi.
Pintapopulistinen ja demokratiaa halveksuva on Väyrysen esittämä ajatus tasavallan presidentistä perustuslakivaliokunnan yläpuolelle asettuvana perustuslaillisuuden valvojana. Väyrynen voi olla oikeassa siinä, että perustuslakivaliokunnan politisoitumisen välttämisessä on juuri nyt haastetta. Mutta oikea ratkaisu tähän ei ole presidentin yksinvaltiuden vahvistaminen vaan tarvittaessa joudutaan palaamaan ajatukseen perustuslakituomioistuimesta, jos nykyinen valiokunta ei kykenisi tehtävästään selviytymään.
Minusta tuntui hyvältä, että Paavo Lipponen omassa kampanjassaan ottaa etäisyyttä pintapopulistiseen vahvan johtajan kaipuuseen. Nyt ei tarvita yksivaltiutta vaan sivistykseen ja kokemukseen perustuvaa yhteistyövaraista johtamista jossa valtiollisen vallan toimijat hoitavat oman mandaattinsa, kunnioittavat toisiaan ja tekevät yhteistyötä toistensa kanssa.
