Kuntarakenteen uudistamisen lähtökohtana on ollut peruspalvelujen kuten sosiaali- ja terveydenhuollon vakaan rahoituksen turvaaminen. Vuonna 2005 käynnistyneen, ns. Paras-hankkeen myötä maassa tapahtui ennätysmäärä kuntaliitoksia, joiden avulla luotiin taloudellisesti ja toiminnallisesti vahvempia yksiköitä. Monet kunnat valitsivat toisen tien ja perustivat yhteistoiminta-alueita, joiden sisällä kunnat pysyivät itsenäisinä, mutta muodostivat yhdessä suuremman palvelujen rahoitus- ja järjestämisyksikön. Yhteistoiminta-alueiden ja kuntayhtymien heikkoutena on pidetty monimutkaista hallintoa ja demokratiavajetta. Yhteistoiminta-alueilla ja kuntayhtymissä päättäjien ratkaistavaksi tulevat kuntatalouden mittavimmat menoerät, vaikka päättäjät eivät ole kuntalaisten vaaleilla valitsemia.
Uusimman kuntauudistuksen tavoite vahvoista peruskunnista tähtää siihen, että jatkossa kuntalaisten valitsemat valtuutetut päättäisivät kuntatalouden merkittävimmistä menoista. Päätökset veroprosentista ja menojen ja palvelujen tasosta olisivat samojen ihmisten käsissä. Tämän muutoksen aikaan saaminen edellyttää keskimääräisen kuntakoon merkittävää kasvattamista.
Kuntakoon kasvaessa ongelmaksi tulee lähidemokratian toimivuus. Isossa kunnassa valtuutetut ovat kuntalaisten suoraan valitsemia, mutta saattavat olla etäällä kunnan jonkin alueen ihmisten kysymyksistä. Valtuutetun kyky tuntea yksityiskohdat on pakostakin rajallinen. Tämä on tilanne jo nyt suurimmissa kaupungeissa. Lähidemokratialle on siten todellinen tarve olemassa, jotta demokratia eli kuntalaisten toiveiden ja tarpeitten kuuleminen onnistuu oikeasti.
Erilaisia lähidemokratian malleja mietittäessä kannattaisi koota ne kokemukset, joita luterilaisen kirkon puolella on. Vuosikymmenten aikana toteutetut kuntaliitokset ovat pakottaneet kirkon pohtimaan omaa hallintoaan, kun kirkollisverotulojen kerääminen ja tuloutus kirkolle tapahtuu kuntajaon mukaisesti. Kuntaliitoksen tullessa kohdalle seurakunnat ovat voineet perustaa yhdessä seurakuntayhtymän uuden kunnan alueelle tai muodostaa seurakuntaliitoksen myötä uuden seurakunnan vastaavan kunnan alueelle.
Kirkollislainsäädännön historia tuntee osittaisen yhteistalouden ja täyden yhteistalouden seurakuntayhtymiä. Kokemuksia erilaisista malleista on. Uusimpien kuntaliitosten alla kirkkohallitus kannusti seurakuntia välttämään seurakuntayhtymien muodostamista, mutta tuorein linjaus tunnustaa uudelleen seurakuntayhtymien myönteisten kokemusten arvon. Uusimman käänteen taustalla lienee kuntaliitosten mittavuus ja taju siitä, että yhden ison seurakunnan mallissa saatetaan menettää jotain tärkeätä paikallisidentiteetteihin liittyvää.
Seurakuntayhtymässä on kuntayhtymiin nähden merkittäviä eroja. Seurakuntayhtymässä ylin päättävä elin, yhteinen kirkkovaltuusto, valitaan suorilla vaaleilla seurakuntavaalien yhteydessä. Yhteinen kirkkovaltuusto määrää mm. kirkollisveroprosentin ja perustaa tärkeimmät virat. Seurakuntavaaleissa valitaan myös seurakuntayhtymän seurakuntien seurakuntaneuvostot. Seurakuntaneuvostot johtavat paikallisen seurakunnan toimintaa yhteisen kirkkovaltuuston seurakunnalle osoittaman määrärahan puitteissa. Seurakuntaneuvostojen voi sanoa toimivan lähidemokratian toteuttajina. Seurakuntaneuvostot johtavat sisältöjä ja laatua niissä taloudellisissa raameissa, jotka yhteinen kirkkovaltuusto asettaa. Seurakuntaneuvostojen valtuudet voivat vaihdella eri seurakuntayhtymissä. Yhtymän perussäännössä määritellään yhtymän tehtävät ja samalla seurakuntaneuvostojen valtuudet.
Seurakuntayhtymien heikkoutena on pidetty Kirkkolain seurakunnille antamaa vahvaa itsenäisyyttä mm. eräiden virkojen osalta. Työntekijöiden ja virkojen tehtävien rajautuminen yhtymässä vain paikallisseurakunnan sisälle on yhtymän johdon näkökulmasta näyttänyt epärationaaliselta työvoiman käytöltä. Kun seurakuntayhtymien arvo kirkossa on uudelleen ymmärretty, voisi kuvitella, että kirkollislainsäädäntöä kehitettäisiin niin että nykyistä järkevämpi työvoiman käyttö seurakuntayhtymien seurakuntien kesken helpottuisi.
Seurakuntahallintoa tuskin voi sellaisenaan ottaa malliksi lähidemokratian rakentamiseen kuntauudistuksen yhteydessä. Mutta minusta kokemukset, sekä hyvät että huonot, voisivat olla hyödyksi luovia ratkaisuja etsittäessä. Missään tapauksessa ei voida suostua siihen, että kysymys lähidemokratian tarpeellisuudesta kokonaan sivuutetaan.
