Päiväkirja

Helsingin sanomien haastattelun mukaan Björn Wahlroos pitää syrjäytymistä kasvavana ongelmana (HS 12.2.2012). Syrjäytyminen on hänen mielestään seuraus siitä, että kehitämme yhteiskuntaa suuntaan, jossa syrjäytymiseen johtavia valintoja on helppo tehdä. Kun on helppoa valita syrjäytyminen, niin syrjäytyminen tietysti kasvaa. 

Wahlroosin teoria on ristiriidassa hänen ihmiskäsityksensä kanssa. Samassa haastattelussa hän sanoo, että ihminen on perusluonteeltaan omaa etuaan ajatteleva. Tähän ihmiskäsityksen perustuu usko siihen, että kannustimilla ja palkinnoilla on keskeinen merkitys ihmistä liikkeelle panevana tekijänä. Syrjäytymisen valitseva ihminen näyttää kuitenkin toimivan toisin. Hän toimii vastoin omaa etuaan. 

Wahlroosin ongelma on ihmiskäsityksen kapeudessa. Omaa etua tavoitteleva ihminen on kuva johdonmukaisesta ja rationaalisesta toimijasta. Teoria toimii niin kauan kuin ihmiset ovat tällaisia. Useat eivät kuitenkaan täytä johdonmukaisen ja rationaalisen ihmisen kriteereitä. He eivät kykene hahmottamaan, mikä on heidän oma etunsa. He saattavat jopa tahallaan valita oman etunsa vastaisen toiminnan. 

Aristoteleen ihmiskäsityksen ja etiikan teorian kiinnostavimpia yksityiskohtia on käsitys heikkotahtoisuudesta. Aristoteleen mukaan on lähtökohtaisesti niin, että jokainen ihminen tavoittelee onnellisuutta. Johdonmukainen ja rationaalinen ihminen valitsee kussakin käytännön tilanteessa teon, joka parhaiten edistää tuon tavoitteen toteutumista. Hyvin informoitu ja järjissään oleva ihminen ei ole vapaa valitsemaan oman etunsa vastaisesti. Aristoteles havaitsi, ettei teoria kuitenkaan aivan vastannut todellisuutta. Niinpä hän konstruoi heikkotahtoisuuden käsitteen. Heikkotahtoisuuden yllättäessä ihminen menettää hetkeksi kykynsä toimia siten kuin olisi järkevää. Hän joutuu irrationaalisten impulssiensa ohjaamaksi ja toimii vastoin parempaa tietoaan. 

Wahlroos ei ota huomioon, että ihmisen toiminta ei aina ole johdonmukaista ja rationaalista. Moderni psykologinen tietämys ihmisen kehityksestä osoittaa, että varhaislapsuuden kasvuympäristöllä on paljonkin vaikutusta siihen, miten rationaaliseksi yksilö kehittyy. Kyky tehdä rationaalisia ja johdonmukaisia omaa etua edistäviä valintoja voi jäädä kehittymättä, jos ympäristö ei tarjoa edes kohtuullista perusturvallisuutta. Yksilön syrjäytymiskehitys voi edetä pitkälle ennen kuin hän itse kykenee ymmärtämään, että voisi tehdä jotain elämän valintoja. 

Wahlroos erehtyykin ajatellessaan syrjäytymisen kasvun johtuvan siitä, että syrjäytyminen on helppo valinta. Kyse on lasten kasvuympäristöjen heikentymisestä samalla kun arkielämän haasteet koko ajan kasvavat. Edelleenkään lapsi ei voi valita sitä, millaiseen perheeseen syntyy. Lapsi ei voi valita onko isä väkivaltainen alkoholisti tai äiti mielenterveysongelmien vakavasti kuormittama. Eikä lapsi tai nuorikaan voi valita sitä, mikä on perheen köyhyys- tai työllisyysaste. Nämä kuitenkin ovat tekijöitä, jotka tilastollisesti lisäävät vahvasti syrjäytymisen riskiä. Kun nämä tekijät kasautuvat perheessä, ei siinäkään ole kyse lapsen tai nuoren helposta syrjäytymisvalinnasta. 

Isoja valintoja tehdään, kun ihmisiä irtisanotaan. Irtisanominen on Suomessa helpompaa kuin monissa muissa saman viiteryhmän maissa. Mitä helpommaksi tehdään irtisanominen - motiivina omistajien luonnollinen halu ajaa omaa etuaan, kuten mittavien osinkojen kerryttämistä - sitä enemmän lisätään syrjäytymisriskiä työttömäksi jäävien ihmisten perheissä. Näistä valinnoista tulisi kantaa huolta, jos halutaan ehkäistä syrjäytymistä.

Kuntarakenteen uudistamisen lähtökohtana on ollut peruspalvelujen kuten sosiaali- ja terveydenhuollon vakaan rahoituksen turvaaminen. Vuonna 2005 käynnistyneen, ns. Paras-hankkeen myötä maassa tapahtui ennätysmäärä kuntaliitoksia, joiden avulla luotiin taloudellisesti ja toiminnallisesti vahvempia yksiköitä. Monet kunnat valitsivat toisen tien ja perustivat yhteistoiminta-alueita, joiden sisällä kunnat pysyivät itsenäisinä, mutta muodostivat yhdessä suuremman palvelujen rahoitus- ja järjestämisyksikön. Yhteistoiminta-alueiden ja kuntayhtymien heikkoutena on pidetty monimutkaista hallintoa ja demokratiavajetta. Yhteistoiminta-alueilla ja kuntayhtymissä päättäjien ratkaistavaksi tulevat kuntatalouden mittavimmat menoerät, vaikka päättäjät eivät ole kuntalaisten vaaleilla valitsemia. 

Uusimman kuntauudistuksen tavoite vahvoista peruskunnista tähtää siihen, että jatkossa kuntalaisten valitsemat valtuutetut päättäisivät kuntatalouden merkittävimmistä menoista. Päätökset veroprosentista ja menojen ja palvelujen tasosta olisivat samojen ihmisten käsissä. Tämän muutoksen aikaan saaminen edellyttää keskimääräisen kuntakoon merkittävää kasvattamista. 

Kuntakoon kasvaessa ongelmaksi tulee lähidemokratian toimivuus. Isossa kunnassa valtuutetut ovat kuntalaisten suoraan valitsemia, mutta saattavat olla etäällä kunnan jonkin alueen ihmisten kysymyksistä. Valtuutetun kyky tuntea yksityiskohdat on pakostakin rajallinen. Tämä on tilanne jo nyt suurimmissa kaupungeissa. Lähidemokratialle on siten todellinen tarve olemassa, jotta demokratia eli kuntalaisten toiveiden ja tarpeitten kuuleminen onnistuu oikeasti. 

Erilaisia lähidemokratian malleja mietittäessä kannattaisi koota ne kokemukset, joita luterilaisen kirkon puolella on. Vuosikymmenten aikana toteutetut kuntaliitokset ovat pakottaneet kirkon pohtimaan omaa hallintoaan, kun kirkollisverotulojen kerääminen ja tuloutus kirkolle tapahtuu kuntajaon mukaisesti. Kuntaliitoksen tullessa kohdalle seurakunnat ovat voineet perustaa yhdessä seurakuntayhtymän uuden kunnan alueelle tai muodostaa seurakuntaliitoksen myötä uuden seurakunnan vastaavan kunnan alueelle. 

Kirkollislainsäädännön historia tuntee osittaisen yhteistalouden ja täyden yhteistalouden seurakuntayhtymiä. Kokemuksia erilaisista malleista on. Uusimpien kuntaliitosten alla kirkkohallitus kannusti seurakuntia välttämään seurakuntayhtymien muodostamista, mutta tuorein linjaus tunnustaa uudelleen seurakuntayhtymien myönteisten kokemusten arvon. Uusimman käänteen taustalla lienee kuntaliitosten mittavuus ja taju siitä, että yhden ison seurakunnan mallissa saatetaan menettää jotain tärkeätä paikallisidentiteetteihin liittyvää. 

Seurakuntayhtymässä on kuntayhtymiin nähden merkittäviä eroja. Seurakuntayhtymässä ylin päättävä elin, yhteinen kirkkovaltuusto, valitaan suorilla vaaleilla seurakuntavaalien yhteydessä. Yhteinen kirkkovaltuusto määrää mm. kirkollisveroprosentin ja perustaa tärkeimmät virat. Seurakuntavaaleissa valitaan myös seurakuntayhtymän seurakuntien seurakuntaneuvostot. Seurakuntaneuvostot johtavat paikallisen seurakunnan toimintaa yhteisen kirkkovaltuuston seurakunnalle osoittaman määrärahan puitteissa. Seurakuntaneuvostojen voi sanoa toimivan lähidemokratian toteuttajina. Seurakuntaneuvostot johtavat sisältöjä ja laatua niissä taloudellisissa raameissa, jotka yhteinen kirkkovaltuusto asettaa. Seurakuntaneuvostojen valtuudet voivat vaihdella eri seurakuntayhtymissä. Yhtymän perussäännössä määritellään yhtymän tehtävät ja samalla seurakuntaneuvostojen valtuudet. 

Seurakuntayhtymien heikkoutena on pidetty Kirkkolain seurakunnille antamaa vahvaa itsenäisyyttä mm. eräiden virkojen osalta. Työntekijöiden ja virkojen tehtävien rajautuminen yhtymässä vain paikallisseurakunnan sisälle on yhtymän johdon näkökulmasta näyttänyt epärationaaliselta työvoiman käytöltä. Kun seurakuntayhtymien arvo kirkossa on uudelleen ymmärretty, voisi kuvitella, että kirkollislainsäädäntöä kehitettäisiin niin että nykyistä järkevämpi työvoiman käyttö seurakuntayhtymien seurakuntien kesken helpottuisi. 

Seurakuntahallintoa tuskin voi sellaisenaan ottaa malliksi lähidemokratian rakentamiseen kuntauudistuksen yhteydessä. Mutta minusta kokemukset, sekä hyvät että huonot, voisivat olla hyödyksi luovia ratkaisuja etsittäessä. Missään tapauksessa ei voida suostua siihen, että kysymys lähidemokratian tarpeellisuudesta kokonaan sivuutetaan.

On hyvä, että kaksivaiheisen vaalin 1. ja 2. kierroksen välillä on tuo pari viikkoa. Aika tarvitaan paitsi jäljelle jääneiden kahden ehdokkaan kampanjaan myös surutyöhön. Kun ihminen on jonkin päämäärän puolesta kokonaan ja tosissaan, ei ole ihan kevyt asia tajuta, että päämäärä katosi ja että joutuu etsimään uuden päämäärän. Mitä vahvempi oli usko oman joukkueen onnistumisen, sitä enemmän tarvitaan surutyötä pettymyksestä nousemiseen. Hyvä, että on kaksi viikkoa 1. ja 2. kierroksen välillä. 

Aika on surra ja aika lopettaa surussa rypeminen. Nyt on aika käydä äänestämässä. Ennakkoäänestys päättyi jo, mutta vielä ehtii sunnuntaina käydä käyttämässä valtaa. 

Yleiset vaalit ovat perustuslaissa säädetty järjestely, jossa valta hetkeksi annetaan kaikille täysi-ikäisille kansalaisille. Tämä kansalaisille annettu valta myös käytetään vaaleissa aina kokonaan, sataprosenttisesti. Kun vaalihuoneistot suljetaan sunnuntaina klo 20.00, on kansalaisille annettu valta kokonaan käytetty. Vaalituloslaskennan jälkeen nähdään miten tuota valtaa on käytetty. 

Äänestysprosentti ei kerro miten paljon valtaa on käytetty. Äänestysprosentti kertoo sen, miten moni on jättänyt äänestämättä ja siten antanut oman valtansa toisten käytettäväksi. Kun annan oman ääneni vaaleissa, käytän minulle perustuslain nojalla annettua valtaa sen mitä minulle kuuluu ja sen lisäksi osan sitä valtaa, jonka ovat itseltään pois antaneet ne, jotka eivät äänestä. Jos äänestysprosentti on 50, on jokaisella äänestäjällä tuplasti valtaa siihen verrattuna, että äänestysprosentti olisi 100. 

Kun puolueen virallisena tavoitteena on demokratia, jossa mahdollisimman suuri osa kansalaisista käyttäisi poliittisia valtaoikeuksiaan, tarkoittaa tämä, että tulee äänestää aina silloin kun siihen annetaan tilaisuus. Se, ettei oma ensisijainen ehdokkaani ole vaalin toisella kierroksella mukana, aiheuttaa tietysti vähän vaivaa, kun joudun arvioimaan valintaani uudelta pohjalta. Tällainen vaivalloisuus on osa demokratiaa. Demokratiassa pitää suostua yhteisesti sovittuihin menettelytapoihin ja niihin vaihtoehtoihin, joita on tarjolla. Demokratiassa etsitään muuttuvassa toimintaympäristössä parasta mahdollista lopputulosta. 

Tavoite mahdollisimman hyvästä äänestysaktiivisuudesta ei voi vaihdella vaalista toiseen. Valta käytetään aina sataprosenttisesti. Jos et itse käytä valtaasi, joku toinen käyttää sinun valtaasi niin kuin tahtoo. 

Äänestämättä jättäminen voisi olla ratkaisuni silloin, jos epäilisin, että vaalin tulosta väärennetään vaalilaskennassa olennaisesti ja että äänestäjän tahdonilmaisua ei oteta huomioon siten kuin laki määrää. Ymmärrän niitä useissa maissa ilmeneviä protestiliikkeitä, joissa kehotetaan ihmisiä pidättäytymään äänestämisestä kun on syytä epäillä vakavia vaalivilppejä ja petoksia. 

Luotan Suomessa presidentinvaalien rehellisyyteen ja käyn sunnuntaina Turussa äänestämässä. En halua antaa perustuslain minulle takamaa valinnanvapautta muiden käyttöön.

"Mielipiteesi ei voi olla väärä, koska se on sinun mielipiteesi." Näin filosofoi presidenttiehdokas Timo Soini Ylen suuressa vaalitentissä joka televisioitiin Järvenpään lukiossa 12.1. Saman ajatuksen Soini esitti lauantaina 7.1. Turun Hansakorttelissa pidetyn vaalipaneelikeskustelun puheenvuorossaan.

Soinin retoriikka kuullostaa pinnalta katsoen laajasydämiseltä ja suvaitsevaiselta. Hän antaa vaikutelman, että hyväksyy kaikki eikä tuomitse mitään mielipiteitä.

Mutta mitä Soini oikeastaan sanoo. "Sinun mielipiteesi ei voi olla väärä, koska se on sinun mielipiteesi." On helppo keksiä vastaesimerkkejä, jotka osoittavat tuon ajattelutavan mahdottomaksi. Tiedämme, että maailmassa on miehiä (valitettavasti), joiden mielipide on, että seksin harjoittaminen 10-vuotiaan lapsen kanssa on ihan okei, kunhan se tapahtuu yhteisymmärryksessä lapsen kanssa. Olisi mahdotonta kuvitella sanovansa tällaisen mielipiteen esittävälle miehelle, että sinun mielipiteesi ei voi olla väärä, koska se on sinun mielipiteesi. En usko, että Soinikaan tällaiselle miehelle sanoisi, että mielipiteesi on oikea, koska se on sinun mielipiteesi.

Soini sanoo katolisena uskovana vastustavansa aborttia. Näkemys edustaa kaikkea muuta kuin moraalista relativismia, siis ajattelutapaa, jossa kaikki moraalisen kannat ovat yhtä arvokkaita.

Onko Soini relativisti vai ei?

Soinin retoriikka on populistista ja siksi yksinkertaistavaa ja epätarkkaa. Luultavasti hän yrittää sanoa, että jokaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä. Sananvapaus kuuluu kaikille perusoikeutena. Soini tekee kuitenkin ajattelussaan alkeellisen virheen, kun hän ajattelee, että vapaus ilmaista oma mielipide tarkoittaa samaa kuin se, että jokainen mielipide on yhtä oikea.

Tästä ajatteluvirheestä voi seurata se käytännön johtopäätös, että halu tai tarve väärien mielipiteiden kritikoimiseen ei oikein synny. Selvintä olisi, että Soini peruisi epätarkan puhetapansa ja lopettaisi höpinän siitä, että mikään mielipide ei ole väärä. Eihän hän noin ajattele, vaikka puhuu. Jos Soini jatkaa puhetapaansa, hänestä syntyy ristiriitainen kuva moraalisena relativistina ja toisaalta tiukkana moraalisen linjan puolustajana.

Olisi erikoista ajatella, että ulkopolitiikan johtaja voisi ajatella sillä tavalla kuin Soini tuolla hölmöllä lausumallaan tulee sanoneeksi. Mahmoud Ahmadinejadin mielipide on oikea, koska se on hänen mielipiteensä jne.

Päätoimittaja Mikael Pentikäinen (HS 18.12.) on oikeassa arvioidessaan eduskuntapuolueiden Yle-veroratkaisua siitä, että se tuo Yleisradioyhtiöön työrauhan. Saavutettu työrauha tulee vapauttamaan henkisiä voimavaroja sisältöjen luovaan kehittämiseen. Henkilökohtaiseen verotukseen perustuva rahoitusmalli velvoittaa Yleisradiota entistä vahvemmin kehittämään palvelujaan niin, että jokainen voi löytää Ylen tarjonnasta itselleen merkityksellisiä sisältöjä. Käyty keskustelu on tiivistänyt Yleisradion yleisösuhdetta. Vaatimukset, kritiikki ja kehittämissysäykset ovat voimistuneet hyvällä tavalla. 

Pentikäinen arvostelee sitä, että Yleisradio säilyy nykyisen laajuisena. Ratkaisu on poliittisen harkinnan tulos, jonka takana ovat kaikki eduskuntapuolueet. Suomessa demokratia tuottaa tällaisia päätöksiä. Lakiin perustuvaan rahoitukseen nojaavalle yleisradioyhtiölle halutaan edelleen antaa merkittävä asema osana moniarvoista mediakenttää. Tavoite on sama kuin Pentikäisellä, moniarvoisen median säilyttäminen. Yleisradion talous ei ole katsojaluvuista riippuvainen. Tämä antaa sille mahdollisuuden ja velvoitteen toimia myös kaupallisesti kannattamattomien sisältöjen tuottajana ja jakelukanavana. Kun kyse on julkisesta palvelusta, jonka rahoitukseen kaikki osallistuvat, palvelupaletin tulee olla sisällöllisesti ja alueellisesti kattava. 

Toisin kuin Pentikäinen antaa ymmärtää, Yleisradio ei ohjelmapolitiikassaan tai uutistoiminnassaan ole ”yhden valtiollisen äänen” edustaja. Yle-veroratkaisun myötä valtiovallan rooli Ylen rahoituksesta päätettäessä heikkenee. Nykyinen käytäntö, jossa valtioneuvosto päättää TV-maksukorotuksista, lakkaa. Uuden ratkaisun myötä Ylen rahoitus varmistetaan indeksillä nykytasoon. Tässäkään ei kyse ole ”ikuisen joulun” tuomisesta. Rahoitustason muutos on lainmuutoksen takana, kuten monissa muissakin julkisissa palveluissa. 

Yle on viime vuosina ollut jatkuvien leikkausten ja henkilöstövähennysten kohteena, kun menot on pyritty asettamaan tasapainoon tulojen kanssa. Suomalaisen kulttuurin ja luovien alojen kannalta on tärkeätä, että Yle nyt pystyy jatkossakin toimimaan kotimaisen draaman, dokumentin ja taiteen tilaajana. Ylen rahoitusratkaisun rakentamisessa oli kyse ihan muusta kuin siitä, että eduskuntapuolueet olisivat pyrkineet synnyttämään Yleen kiitollisuudenvelkaa politiikkoja kohtaan.

Neljä kirjainta: B, A, C, H ja Brandenburgilaiset konsertot, oli keskiviikkona Radion sinfoniaorkesterin ohjelmistossa Musiikkitalossa. Liityin kuulijoihin, koska arvelin, että juuri tällainen musiikki parhaiten havainnollistaa musiikkitalon akustisia ominaisuuksia. Ja niin se tekikin. Todella herkästi kantautuvat pienimmätkin äänet katsomoon. Viulujen yksilölliset ominaissoinnit tulevat esiin. Tämä vaatii tottumista kuulijalta ja epäilemättä myös muusikoilta. Sivunkäännöt kuuluvat, melkein hengityskin. Tämä kaikki tekee soitosta elävää, vahvaa ja karheaakin. On selvää, että uusi akustiikka luo vallankumoukselliset mahdollisuudet orkesterisoiton kehittämiseen huippuunsa. Peili on vihdoinkin kirkas. Musiikki ei enää ole kliinistä tai steriiliä. 

J.S. Bachia kuunnellessa ajatukset lähtivät liitelemään pitkin Eurooppaa. Bachin musiikki on yksi esimerkki kestävästi ja laajasta eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä. Brandenburgilaisten konserttojen julkaisemisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 290 vuotta. Eurooppa on käynyt läpi hyvin monia vaiheita tuona aikana, mutta Bachin musiikki on säilyttänyt asemansa niin musiikkikoulutuksen, muusikkojen kuin yleisönkin taholla. 

Bach on vain yksi esimerkki siitä, mitä kestävä eurooppalaisuus on. Musiikin maailmasta muitakin ajassa kestäviksi osoittautuneita nimiä on helppo luetella lisää. Eikä musiikki ole ainut vuosisatojen yli kestävä eurooppalaisen kulttuurin osa. Kuvataide, kirjallisuus ja arkkitehtuuri sisältävät kestäviä aarteita, joiden voi uskoa kulkevan mukanamme myös pitkälle tulevaisuuteen. Tänä päivänä vahva laillisuus- ja ihmisoikeusajattelu nousevat Euroopan historiasta, antiikin kreikkalaisesta humanismista, roomalaisen oikeuden traditiosta ja juutalais-kristillisen uskon ihmisarvokäsityksestä. Vanhoista juurista nouseva ihmisoikeusajattelu kuvastaa sitä, mikä eurooppalaisessa arvomaailmassa on yhteistä ja kestävää. 

Kaikkien näiden sisältöjen kanssa ja keskellä ovat olleet ja ovat tänäänkin eurooppalaiset ja Euroopassa asuvat ihmiset. Jatkuu se vanha todellisuus, jossa ihmiset liikkuvat maasta toiseen. He kuljettavat mukanaan omaa kieltään tapojaan ja kulttuuriaan. Tavarat ja tottumukset, ideat ja näkemykset liikkuvat ja kohtaavat. Uusia pelkoja ja uusia löytöjä syntyy siellä täällä. Eurooppa on kaiken aikaa muutoksessa. Näin on ollut ennen ja on pitkälle tulevaisuuteenkin. 

Käsillä oleva velka- ja rahoituskriisi ei muuta tätä perusasetelmaa. Bach tulee säilymään, ja monet muut asiat, vaikka EU:n kehitys talousyhteisönä ja poliittisena rakenteena ottaisikin askeleen taaksepäin. Ihmisten yhteisönä Euroopan kehitys tulee jatkumaan. Tulevaisuuden suurin voima on lopulta siinä, mitä ihmisten, kansalaisten yhteisössä tapahtuu. Niin sanotut markkinavoimat reagoivat lopulta aina siihen, miten kansalaiset päättävät toimia. Se miten kansalaiset toimivat kuluttajina ja miten äänestäjinä, luo perustan myös markkinavoimien toiminnalle. 

Moderni tietoteknologia tarkoittaa sitä, että maailma käy koko ajan pienemmäksi. Kansalliset rajat hämärtyvät väistämättä, vaikka niitä yritettäisiinkin vahvistaa jostain protektionistisista syistä. Siksi en näe, että on lopulta muuta suuntaa kuin että Eurooppa kehittyy yhä yhteisemmäksi siellä elävien ihmisten maanosaksi. Jos tapahtuisi eurosta luopuminen, kyse olisi väliaikaisesta toipumisjaksosta, jona aikana aivan varmasti käynnistyisi kestävämmän talous- ja rahaliiton jälleenrakentamistyö. Minä toivon, että nyt vihdoin löydettäisiin sellaiset lääkkeet, että niillä selvittäisiin eikä eurojärjestelmän tarvitsisi ottaa sairauslomaa.

Helsingin sanomien haastattelussa 13.11. tasavallan presidentti Tarja Halonen kommentoi tutkimusta suomalaisten rasistisista asenteista. Halonen toivoi kansalaisilta ja puoluejohtajilta rasismin vastaisia toimia. Hän sanoi: ”Ratkaisevaa on meidän oma arkikäytös ja arkirohkeus. Se on usein rasismin kohteena olevien ihmisten ensimmäinen tuki." Lisäksi Halonen lausui: "Ihmiset jotka tunnistavat itsessään rasismia, ovat päätyneet äänestämään perussuomalaisia." 

Jälkimmäinen kommentti synnytti voimakkaan reaktion muutamissa Perussuomalaisten edustajissa. Halosen lausuman tulkittiin tarkoittavan sitä, että presidentti olisi leimannut perussuomalaiset rasistiseksi puolueeksi. Tällaista leimaa Perussuomalaiset ei puolueena halua itselleen ottaa. Hyvä, ettei halua. Olisi ikävää, jos eduskunnassa olisi edustettuna puolue, joka virallisiin ohjelmallisiin tavoitteisiin kuuluisi rasismin edistäminen. 

Helsingin sanomien 12.11. julkaisemassa TNS-gallupin tekemässä kyselytutkimuksessa selvitettiin suomalaisten arvioita maassa esiintyvän rasismin määrästä sekä heidän arviotaan omista rasistisista asenteista. Tutkimuksen ihmiset arvioivat Suomessa esiintyvän rasismia huomattavan paljon. Kaksi kolmasosaa arvioi, että Suomessa esiintyy rasismia paljon tai melko paljon. Vastaukset konkreettisiin kysymyksiin paljastavat, että rasistiset asenteet todella ovat huomattavan tavallisia. Lähes kolmannes vastanneista allekirjoittaa täysin tai osittain ajatuksen, että "joihinkin rotuihin kuuluvat ihmiset eivät kerta kaikkiaan sovi asumaan moderniin yhteiskuntaan". Viidenneksen mielestä "on tunnustettava se tosiasia, että jotkut kansat ovat älykkäämpiä kuin muut". 

Kyselytutkimuksen mukaan rasistiset asenteet ovat tavallisempia niiden joukossa, jotka kertovat äänestävänsä Perussuomalaisia. Kyselyssä perussuomalaisten kannattajista yli neljännes tunnisti itsestään rasistisia piirteitä. 

Presidentti Halosen kommentti liittynee tähän havaintoon. Halonen ei väitä, että kaikki Perussuomalaisten kannattajat olisivat asenteiltaan rasistisia. Perussuomalaisuus ei tee kansalaisesta rasistia. Logiikan alkeisiin kuuluu sen tajuaminen, että väitteestä, että rasistisesti asennoituva äänestää perussuomalaisia ei voi johtaa väitettä, että perussuomalaisia äänestävä olisi asenteiltaan rasistinen. Ei kukaan ole tällaista väittänyt. 

Presidentti Halonen saattaa kommentillaan osua oikeaan. Perussuomalainen puolue on profiloitunut puolueena, joka on muita puolueita kansallismielisempi. Tämä on näkynyt muun muassa voimakkaana maahanmuuttopolitiikan ja kehitysyhteistyön arvosteluna. Muut puolueet ovat osoittaneet enemmän ymmärtämystä meidän apuumme turvautuvia muun maalaisia kohtaan. Kansainvälistyvässä maailmassa, jossa kaikenlaiset ihmiset liikkuvat maasta toiseen ja ihmisten erilaisuus tulee keskelle arkea, vahva nationalistinen liike voi hyvinkin muodostaa sopivan poliittisen vaihtoehdon heille, jotka mittaavat ihmisen arvoa ihonvärin, kielen, uskonnon, kansallisuuden tai etnisen alkuperän mukaan. Niille jotka asennoituvat rasistisesti. 

Kuinka hyvin ihmiset tiedostavat näitä asenteitaan, on vaikea arvioida. Mutta minusta on selvää, että näillä asenteilla on merkitystä siihen, miten äänestäjät käyttäytyvät tehdessään valintoja puolueiden välillä. Ihmiset äänestävät sitä puoluetta, jossa tuntevat olonsa kotoisaksi. 

Elokuun lopulla Kymen sosialidemokraattisen piirin kesäjuhlassa Paavo Lipponen piti mielenkiintoisen juhlapuheen. Ilmassa oli vahvaa odotusta, sillä Lipponen oli juuri ilmoittanut halustaan ryhtyä tavoittelemaan tasavallan presidentin virkaa. Puhuja kertoi, miten ajatus ehdokkuudesta oli kypsynyt kesän aikana yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttuessa yhä ikävämmäksi. Oli alkanut tuntua, että nyt on otettava vastuuta, jotta pinnalliselle populismille saadaan syntymään vastavoimaa. Muukalaisvihamielisyyden järkyttävät seuraukset Norjassa nuorten joukkosurmana pakottivat arvioimaan yhteiskunnallista tilannetta syvällisesti. 

Lipponen ilmaisi huolensa eduskuntavaalien tuloksesta. Hän ei ollut huolestunut vain sosialidemokraattien kannatuksen vähenemisestä. Kuulijalle yllätyksellisesti hän sanoi olevansa vakavasti huolissaan myös Keskustan kannatuksen laskusta. Pitkän ja monipuolisen kokemuksensa pohjalta Lipponen luonnehti Keskustaa lähtökohtaisesti sivistysarvoihin pohjalta syntyneeksi kansanliikkeeksi. Puolueen poliittisen toiminnan taustalla hän näki aina olleen keskeiset yhteiskuntaa eteenpäin vievät ja maata kehittävät arvot. Lipponen totesi, ettei tällaisen liikkeen alamäestä voi olla iloinen. 

Ikävää Lipposen mielestä on erityisesti se, että Keskustan kannatus näkyy siirtyvän perussuomalaisten kannatukseksi. Poliittisessa liikehdinnässä tapahtuu huolta herättävä siirtymä sivistyksen arvostamisesta pinnallisen populismin suuntaan. Tämä ei lupaa hyvää Suomelle, jonka menestys on perustunut johdonmukaiseen ja yhteistyöhaluiseen toimintaan sekä sivistykseen ja avoimuuteen perustuvaan politiikkaan. 

Paavo Lipposen huolestuneisuutta Keskustan kohtalosta voi ymmärtää. Pinnallisen populismin nousu sivistyksen kustannuksella on huolestuttava ilmiö. Mutta kun seuraa Keskustan Paavo Väyrysen presidenttikampanjaa, joutuu kysymään, minkä tien tuo kunniakkaan historian omaava puolue on nyt valitsemassa. Tohtori Väyrynen edustaa tietysti koulutuksensa puolesta sivistystä, mutta hänen näkemyksensä presidentinvaalikampanjassa ovat vähintäänkin hämmentäviä. Tohtorinhattu ei takaa johdonmukaisuutta, jos epäjohdonmukaisuus edistää paremmin henkilökohtaista tavoitetta. 

Väyrynen haikailee paluuta vuoden 2000 perustuslakiuudistusta edeltävään aikaan. Hän tunnistaa sen, että osa kansalaisista kaipaa vahvaa johtajaa, paluuta Kekkosen aikaan. Väyrystä harmittaa viime kevään hallitusneuvottelut, joita nykyisen perustuslain mukaisesti ryhtyi johtamaan suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtaja. Presidenttinä Väyrynen olisi puuttunut tähän. Ohi suurimman puolueen mandaatin Väyrynen olisi presidenttinä nostanut perussuomalaiset hallitukseen. Ilmeisesti ohjelmallisilla asioilla ei olisi ollut niin väliä. Tai ehkäpä olisikin. Perussuomalaisten EU-vastainen inttäminen olisi hyvin sopinut presidentti Väyrysen pirtaan. 

Jos Keskusta olisi ollut vaalien jälkeen suurin puolue, olisiko presidentti Väyrynen ollut valmis sivuuttamaan Keskustan hallitusneuvottelijan paikalta ja antamaan hallituksen muodostajan tehtävän toiseksi suurimman puolueen, Sdp:n puheenjohtaja Urpilaiselle? Veikkaan että ei. Kaikki vaihtoehdot käytiin läpi kevään neuvotteluissa. Perussuomalaiset olivat kolmanneksi suurin puolue. Ohjelmalliset kysymykset olivat se syy, jonka takia he toistuvasti kieltäytyivät hallituspaikasta. Kieltäytyivät. 

Väyrynen näyttää väheksyvän kansan eduskuntavaaleissa edustajille antamaa mandaattia. Hän olisi valmis kampittamaan hallitusta ja eduskuntaa sisäpolitiikassa. Hän toteaa, että kun presidentti ei nykylain mukaan osallistu hallituksen muodostamiseen, on presidentti valtioneuvoston suhteen ”itsenäisempi”. Presidentti voi tarvittaessa muodostaa vastapainon valtioneuvostolle, iloitsee Väyrynen. Esimerkkinä hän mainitsee kuntauudistuksen. Presidentti Väyrynen ei epäröisi käyttää kaikkia mahdollisia valtaoikeuksiaan sisäpolitiikkaan puuttumisessa. Hallituksen ja eduskunnan päättämiä uudistuksia hän jarruttaisi jättämällä lakeja vahvistamatta silloin, kun näkisi sen omalta kannaltaan tarpeelliseksi. 

Pintapopulistinen ja demokratiaa halveksuva on Väyrysen esittämä ajatus tasavallan presidentistä perustuslakivaliokunnan yläpuolelle asettuvana perustuslaillisuuden valvojana. Väyrynen voi olla oikeassa siinä, että perustuslakivaliokunnan politisoitumisen välttämisessä on juuri nyt haastetta. Mutta oikea ratkaisu tähän ei ole presidentin yksinvaltiuden vahvistaminen vaan tarvittaessa joudutaan palaamaan ajatukseen perustuslakituomioistuimesta, jos nykyinen valiokunta ei kykenisi tehtävästään selviytymään. 

Minusta tuntui hyvältä, että Paavo Lipponen omassa kampanjassaan ottaa etäisyyttä pintapopulistiseen vahvan johtajan kaipuuseen. Nyt ei tarvita yksivaltiutta vaan sivistykseen ja kokemukseen perustuvaa yhteistyövaraista johtamista jossa valtiollisen vallan toimijat hoitavat oman mandaattinsa, kunnioittavat toisiaan ja tekevät yhteistyötä toistensa kanssa.

Suomi on euroryhmässä käydyissä neuvotteluissa saavuttanut tuloksen, jonka mukaan Suomi saa vakuudet mahdolliselle Kreikalle annettavan lainan takauksilleen sen varalta, että takausvastuu toteutuu. 

Järjestely näyttää vaikeaselkoiselta ja siksi on houkutus pitää sitä epäuskottavana. Monimutkaista takauskuviota voi kuitenkin yrittää avata vakuutusmaailmasta tutuilla esimerkeillä. 

Kreikan valtio haluaa tilapäiseen käyttöönsä rahaa. Suomi on valmis vastaamaan Kreikan toiveeseen tietyin ehdoin. Suomen hallituksen mielestä rahan lainaaminen ja/tai lainatakausten antaminen Kreikan nostamille lainoille sisältää riskin. On mahdollista, että Kreikka ei kykene maksamaan kaikkia lainojaan takaisin, jolloin lainaaja ja takaaja menettävät pääomiaan. 

Suomi vaatii, että käsillä olevaa taloudellisten menetysten riskiä tulee olennaisesti pienentää. Taloudellisten riskien pienentämiseen on olemassa monia vaihtoehtoisia järjestelyjä. Lainaamisen yhteydessä on tavanomaista puhua vakuuksista riskien pienentämisen keinona. Tyypillistä on, että kiinteistökauppaa varten otetussa lainassa kiinteistö toimii vakuutena. 

Toinen vakiintunut tapa pienentää taloudellista riskiä on ottaa vakuutus. Kiinteistölle otetaan palovakuutus, autolle pakollinen liikenne- ja vapaaehtoinen autovakuutus. 

Suomi lähti vaatimaan Kreikalta vakuuksia tuen antamisen ehtona. Suomi ei saanut lupausta reaalivakuuksista kuten omaisuuden tai kiinteistöjen kiinnittämistä lainan vakuudeksi. 

Se mitä lopulta saatiin, muistuttaa enemmän vakuutusta kuin vakuuksia. Suomi suostuu takaamaan Kreikalle lainan vain, jos Kreikka ottaa riittävän ison vakuutuksen, jolla maksetaan Suomelle korvaus siinä tapauksessa, että Suomi joutuu takausvastuuseen Kreikan maksukyvyttömyyden takia. 

Lainasumman arvellaan olevan 2,2 miljardia.  Tämän vakuuttamiseksi Kreikka myy velkakirjojaan erinäisten järjestelyjen kautta niin, että lopulta kasassa on 880 miljoonan euron ”vakuutusmaksu”. Velkakirjojen myynti tapahtuu vähitellen, jotta markkinat eivät häiriinny. Näinhän vakuutusmaksujakin kerätään vähän kerrallaan. Kerätty ”vakuutusmaksupotti” kasvaa koko ajan korkoa. 30 vuoden kuluessa (vrtr. pitkän asuntolainan laina-aika tänä päivänä) korkotuotto on kasvattanut ”vakuutussumman” noin 2,2 miljardin suuruiseksi. ”Vakuutussummasta” voidaan tällöin vahingon sattuessa suorittaa koko Suomen hoidettavaksi tullut takaussumma, jos Kreikka ei olisi selviytynyt lainoistaan. 

Suomelle tämä Kreikan ottama riskivakuutus ei maksa juuri mitään, koska kuulumme kolmen A:n euroryhmän maihin. Tulevan EVM:n pääomittamiseen joudumme toki lähtemään etunojassa suorittaen heti meille kuuluvan maksun. Mutta koska luottoluokituksemme takia saamme lainaa lähes edullisemmin kuin mikään muu euroryhmän hallitus, on syntyvä korkotappio vähäinen. Suomi joutuu myös luopumaan osasta ERVV:n lainoistaan perimiä korkotuottoja. Mutta myöskään tämä ei ole iso kustannuserä, koska korkotason leikkauksista on joka tapauksessa sovittu osana velallisten velkajärjestelyä. 

Suomi toimi kuten autoja vuokraava yritys. Jotta tavaran saa käyttöönsä, on suostuttava maksamaan vapaaehtoinen vakuutus siltä varalta, että omaisuus reissussa tuhoutuu omaisuuden haltijan omasta syystä. (Pakollinen liikennevakuutus ei riitä.) Ei riskien vakuuttaminen tai sen vaatiminen minusta ilveilyä ole. Suomen onnistuminen on suoritus, josta voi nostaa hattua hallituksella ja erityisesti valtiovarainministerille. Onko kohta rakennettava EVM tosiasiassa finanssimaailman riskivakuutusyhtiö vai ei, jää nähtäväksi.

Päihdetyössä on kuljettu vuosikymmenten kuluessa pitkä matka asenteellisesti. Aikaisempi asenne oli mustavalkoinen. Hoitoon pääsy edellytti kertalaakista täyttä luopumista päihteiden käytöstä. Avun piiriin otettiin vain ne, jotka saman tien sitoutuivat lopettamaan viinan kanssa läträämisen tai huumeiden käytön. 

Pitkän tutkimustyön ja käytännön kokemusten pohjalta asennetta on jouduttu tarkistamaan. Päihdetyössä on käytössä monia erilaisia keinoja. Joidenkin kohdalla tuo aineiden käytön kertakaikkinen lopettaminen on edelleen toimivin ratkaisu. Toisten kohdalla taas riippuvuus on niin vaikea, että on etsittävä keinoja, joilla sitä voidaan vähitellen vähentää ja lopulta hyvässä tapauksessa päätyä päihteettömään elämään. 

Kolmas ryhmä muodostuu niistä, jotka eivät koskaan voi kokonaan päästä päihderiippuvuudestaan. Heidän kohdallaan puhutaan hoito-ohjelmasta, joka tähtää haittojen minimointiin (harm reduction tai harm minimisation). Menetelmänä voi olla esimerkiksi lääkkeellä toteutettava korvaushoito, joka ei poista riippuvuutta, mutta parantaa terveydentilaa ja edistää mahdollisuutta päästä rikoksettomaan elämään. 

Kysymys on isosta asennemuutoksesta hoitotyön puolella. Taustalla on ymmärrys siitä, että kirkas ihanne ei aina sovellu toimintaa ohjaavaksi tavoitteeksi. Tavoitetasoa pitää joskus laskea, jotta edes jotain hyvää voitaisiin saada aikaan. Joissakin olosuhteissa on parempi, että mustavalkoiseen maailmankuvaan kuuluvista ihanteesta tingitään ja tyydytään siihen, että vahingot minimoidaan. 

Euroalueen rahoituskriisin ongelma muistuttaa vaikeasti päihderiippuvaisen tilannetta. Kreikan lainariippuvuus kasvaa huimaa vauhtia. Pahasti rahariippuvaisena se on hakeutunut muiden euromaiden, Euroopan keskuspankin ja IMF:n hoitoon. Tässä tilanteessa on kuultu monenlaisia äänenpainoja siitä, miten potilaan kanssa tulisi menetellä. Monet edustavat mustavalkoista ajattelua. ”Hoitakoon itse asiansa, mitä on saattanut itsensä tuollaiseen tilaan.” 

Tuttua puhetta myös päihdeongelmaisia kohtaan. Päihdetyötä tekevät tietävät, että viinan helppo saatavuus lisää alttiutta joutua alkoholiriippuvaiseksi. Niin se on rahankin kanssa, kun valtioista puhutaan. Kreikan poliittinen johto on takavuosina tarttunut ”päihteisiin”, tarjolla olevaan lainarahaan ja jättänyt oman vastuun kantamisen vähemmälle. Pitäisikö paremmin kontrolloida sitä, miten rahaa saa pitää tarjolla, kuten kontrolloidaan alkoholin myyntiä? 

Euroalueen maat ovat pyrkineet vähentämään Kreikan rahariippuvuutta tukipaketein. Paketit ovat olleet ehdollisia. Potilaalta on vaadittu myös omaa vastuunottoa. Kohta varmaan odotetaan, että Kreikka sanoo itsestään vastaavaa kuin AA:han liittyvä joutuu sanomaan: ”Olen alkoholisti.” Kun Kreikka tänään sanoi, että sen olisi hyvä saada puolet lainoistaan anteeksi, ollaan jo sellaisessa armon anomisen vaiheessa, joka on tuota tunnustusta lähellä. Mistään krapularyypyn pyytämisestä ei ole kyse. 

Euroalueen maat näyttävät toistaiseksi etenevän harm reduction linjalla. Kreikka ei toivu pakon edessä tai uhkailemalla. Vahinkoa tulee joka tapauksessa sekä Kreikalle että koko euroalueelle. Nyt pitää vain yrittää toimia niin, että vahingot olisivat mahdollisimman pienet. On hyvä muistaa, että takausten antaminen niin kauan kuin toivoa on, on huomattavasti halvempi ratkaisu kuin se, että syvän taloustaantuman takia joudumme ottamaan ihan oikeata valtion lainaa merkittävästi lisää. Otettu velka ja sen hoitomenot ovat konkreettinen menoerä. Takaukset muuttuvat konkreettisiksi vasta, jos lainan saaja ei kykene veloistaan suoriutumaan.