Päiväkirja

Eduskunnassa muhinut tyytymättömyys puhemiehen johtamistyyliin purkautui tiistaina 2.2. puhemiehen vaalissa hätkähdyttävän voimakkaana. Oletin ennakkoon, että Niinistö tulee saamaan vähemmän ääniä kuin vuosi sitten, mutta en osannut odottaa, että äänimäärä romahtaisi 89:ään.

Surkea äänimäärä kertoo paitsi epäluottamuksesta myös siitä, että äänestys tapahtui korostuneen kontrolloimattomasti ja ilman eduskuntaryhmien ohjausta tai sopimuksia. Kansanedustajat toimivat vaalissa yksilöinä, ja moni mietti omalta kohdaltaan, onko tämä nyt se paikka, jolloin annan puhemiehen suuntaan negatiivista palautetta hänen johtamistyylistään.

Moni meistä saattoi harkinnassaan olla kahden vaiheilla mitä tekee, mutta kallistui sitten lopulta äänestämään tyhjää tai jotain muuta kansanedustajaa. Kun moni kahden vaiheilla ollut päätyi vetämään tukensa pois Niinistöltä, tulos oli se mikä oli. Itse kukin ajatteli käyttävänsä pientä voimaa kritiikkivasaran varressa. Mutta yhdessä pienet kädet saivat aikaan ison voiman, joka johti suunniteltua paljon isomman näpäytyksen antamiseen puhemies Niinistölle.

Kukaan ei ennalta tiennyt, miten monta kättä kritiikkivasaran varressa on. Iskun voima yllätti Niinistön, mutta myös ne, jotka olivat kritiikkivasaraan tarttuneet. Selkeäksi kritiikiksi olisi sinänsä riittänyt, jos kannatus olisi pudonnut 120:een. Nyt tämä meni kollektiivisen vasaran käytön myötä kontrolloimattomasti farssin puolelle.

Ymmärrettävästi Niinistö saa runsaasti sympatiaa kansalaisten puolelta, etenkin kun yleisö virheellisesti luulee, että kritiikissä on kyse puhemiehen tarkasta taloudenpidosta. Talouskurin osalta Niinistön toimet saavat enimmäkseen osakseen ymmärrystä eduskunnassa, etenkin näinä aikoina.

Mitä tästä voi oppia. Eduskunnasta näyttää puuttuvan sellainen tehokas toiminnallinen rakenne, jonka kautta henkilökunnan ja kansanedustajien palaute voisi julkisuudelta suojassa kulkea puhemiehen korviin. Eduskunnan arvovallan kannalta on onnetonta, että palautteen antamiseen joudutaan käyttämään julkisia haastatteluja ja lopulta puhemiehen vaalia.

Eräs mahdollisuus olisi, että puhemiesneuvoston rooliin kuuluisi virallisen työskentelyn ohella epävirallisempi säännöllinen keskustelu työilmapiiristä ja talon johtamiseen liittyvistä palautteista. Ehkä tätäkin parempi instituutio olisi eduskuntapuolueiden ryhmänjohtajien ja puhemiehistön yhteinen kokous, jossa käsiteltäisiin työntekemisen henkisiä edellytyksiä ja jossa olisi mahdollisuus suoraan palautteen ja kritiikin esittämiseen suuntaan ja toiseen.

Hyvin toimiva työkulttuuri tarvitsee avukseen oikeat rakenteet. Mikään työkulttuuri ei voi kehittyä, jos pääasiallisena palautekanavana on keskustelu iltapäivälehdissä tai yksittäisten kansanedustajien tai virkamiesten kriittiset ulostulot. Eikä tuo kollektiivinen vasara ole tarkkuudeltaan sitä luokkaa, jota työkulttuurin kehittämiseen tarvitaan.