Päiväkirja

Eduskunnassa käytiin ajankohtaiskeskustelu Afganistanin tilanteesta. Samalle päivälle sattui uutinen Yhdysvaltain presidentin päätöksestä lähettää 30 000 sotilaan lisävahvistus alueen vakauttamiseen. Uutiseen liittyi tieto Obaman päätöksestä vetää amerikkalaisjoukot pois Afgtanistanista vuoden 2011 aikana. Koskeeko tämä lupaus näitä 30 000 lisäsotilasta vai kaikkia amaerikkalaisjoukkoja, jäi uutisoinnissa epäselväksi.

Suomen eduskunnassa 3. joulukuuta käydyssä keskustelussa käytettiin useita puheenvuoroja, joissa peräänkuulutettiin täsmällistä aikataulua sille, miten meidän osastomme voitaisiin Afganistanista kotiuttaa. Taustalla oli tuore kotimainen havainto siitä, että asioista vastaavilla ministereillä, eduskunnalla ja tasavallan presidentilllä on ollut toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mistä on yhdessä sovittu joukkojen kotiuttamisen suhteen. Sotilaiden kanssa on tehty palvelussopimuksia, jotka eivät ole olleet yhdenmukaisia tehtyjen poliittisten päätösten kanssa.

Kun katse siirretään Suomesta Afganistaniin, ovat kysymykset aivan toisenlaisia. Afganistanin auttamista ei pidä hahmottaa projektina tai hankkeena, jolle voitaisiin ennakolta määritellä tarkka ajallinen pituus. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö ajallisia tavoitteita voitaisi asettaa. Mutta tärkeintä on, että rauhanturvaamista, sotilaallista ja siviilikriisinhallintaa ja kehitysyhteistyötä jatketaan kunnes tilanne on niin vakautunut, että Afganistan selviytyy omillaan. Tavoitteena tulee olla omillaan toimeentuleva ja kestävä Afganistan.

Sotilaallinen kriisinhallinta on nyjytilanteessa ilmeisen välttämätöntä suurimittaisen väkivallan estämiseksi. Siviilikriisinhallinta puolstaan tähtää maan hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan rakenteiden vahvistamiseen. Kehitysyhteistyö jatkaa omilla menetelmillään ihmisten ja yhteisöjen vahvistamista ja luo näin edellytyksiä aidon demokratian ja kestävän yhteiskunnan syntymiselle.

Kaikkien yllä mainittujen toimintojen yhteinen ongelma on se, että apua vastaanottava valtio ja yhteiskunta ovat vahvasti riippuvaisia avun antajista. Mitä suuremmaksi riippuvuus kasvaa sitä kauemmaksi siirtyy mahdollisuus valtion aidolle itsenäistymiselle ja omalle kestävälle kehitykselle. Tästä syystä on tärkeätä, että avun antamista siirretään yhä enemmän koulutuksen antamisen suuntaan. Väkivallasta eroon pyrkivä yhteiskunta tarvitsee sotilaiden ja poliisien lisäksi johdomukaisen, riippumattoman ja läpinäkyvän oikeusjärjestelmän ja oikeudenmukaisuutta tukevan lainsäädännön.

Tarvitaan tasa-arvoista mahdollisuutta peruskoulutukseen ja laajempaan yleissivistävään ja ammatilliseen koulutukseen. On autettava kehittämään tehokasta terveydenhuoltojärjestelmää sekä yritystoimintaa, joka luo vaihtoehtoisia työpaikkoja huumetuotannon tilalle.

Konfliktien ratkaisun merkityksestä on puhuttu aivan liian vähän Afganistanin vaikean ongelman yhteydessä. Afganistanin maantieteelliset olosuhteet tekevät mahdottomaksi ajatuksen, että väkivaltaiset vastarintaryhmät voitaisiin lopulliseti lopettaa maasta väkivallan keinoin.

Nyt tarvitaan suurempia ponnistuksia väkivallan osapuolten välisten keskustelujen käynnistämiseksi. Nyt tulisi käyttää kaikkia diplomatian mahdollisuuksia, jotta maata repivät väkivaltaiset konfliktit voitaisiin ratkoa rauhanomaisesti.

Sotajoukkojen lisääminen saattaa joillakin alueilla lisätä turvallisuuden tunnetta. Mutta kääntöpuolena on se, että toinen osapuoli provosoituu entistä enemmän ja pyrkii kaikin keinoin vahvistamaan omaa toimintaansa. Ulkomaalaisten joukkojen läsnäolo on aina vieraan vallan läsnäoloa. Siksi jokainen tapaturma, joka joukkojen operaatioiden tuloksena synnyttää siviiliuhreja, lisää paikallisen väestön parissa väkivaltaista vastarintaa harjoittavan puolen kannatusta.

Jos kansainvälisen yhteisön tavoitteena on kestävä Afganistan, on sen lisättävä kansainvälisiä ponnistuksia diplomaattisten ratkaisujen löytämiseksi riippumatta siitä, mikä taho on väkivaltaan johtavan konfliktin toisena osapuolena.