Päiväkirja

Akavan antaman tiedotteen antiosta uutisissa nousee esiin korkeastikoulutettujen työttömien voimakas kasvu. Alemman korkeakoulututkinnon suorittaineita oli heinäkuussa työttömänä lähes 18 000, ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita lähes 17 000. Lukujen perusteella voi päätellä, että korkea koulutus ei takaa työpaikkaa.

Tämä työttömyyden kasvu ei muuta sitä tosiasiaa, että koulutukseen hankkiminen pienentää työttömyyden riskiä.

Tilasokeskuksen mukaan (tiedote 10.6.2005)

“Kouluttamattomien työttömyysaste kaksinkertainen koulutettuihin verrattuna
Työllisistä 78,5 prosenttia oli suorittanut perusasteen jälkeisen tutkinnon vuonna 2003, missä on kasvua 4 prosenttiyksikköä vuoteen 1997 verrattuna. Palkansaajista koulutettuja oli 80 prosenttia mutta yrittäjistä vain 70 prosenttia. Työssäkäyvillä naisilla oli korkea-asteen koulutus 39,2 prosentilla ja miehillä 30,6 prosentilla vuonna 2003. Koulutettujen työttömyysaste oli 7,5 ja vain perusasteen koulutuksen omaavien 14,3 prosenttia vuonna 2003. Tiedot käyvät ilmi Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen koulutusta ja ammattia käsittelevästä julkaisusta.”

Nyt, heinäkuun tiedot 2010 Akateemisesti koulutettujen työttömien lukumäärän kasvusta kertoo paitsi työllisyys- ja suhdannetilanteesta myös siitä, että akateemisesti koulutettujen lukumäärä on kaikenkaikkiaan kasvanut.

Eduskunnassa elokuun 13 päivänä pidetyssä pääministerin koolle kutsumassa seminaarissa tarkasteltiin ajankohtaisia haasteita talouden ja työllisyyden vahvistamisen kannalta. Mukana oli poliittisia päättäjiä, yliopistoväkeä sekä ministeriöiden ja elinkeinoelämän edustajia.

Mieleen jäi EK:n toimitusjohtajan Leif Fagernäsin puheenvuoro, jossa hän oli huolissaan kasvavasta akateemisten työttömyydestä ja arveli että koulutusjärjestelmämme ylikouluttaa ihmisiä. Liian monet kouluttautuvat liian pitkälle, eikä työmarkkinoilla ole mahdollisuus hyödyntää näiden ihmisten osaamista.

Huoli tuntuu aiheelliselta. Koulutuksen tuottaminen ei ole yhteiskunnalle ilmaista. Jos koulutus menee hukkaan, voidaan puhua virheinvestoinnista.

Asia on silti katsottava myös toiselta kannalta. Varsin suuri yksimielisyys vallitsee siitä, että Suomen menestyminen kansainvälisessä taloudessa ei voi perustua muita pienempiin työvoimakustannuksiin joiden varassa matalasti koulutettu työvoima pyörittää heikon jalostusasteen omaavaa massatuotantoa. Meidän menestymisemme avain tulevaisuudessa on korkeassa osaamisessa ja luovuudessa jotka perustuvat korkeaan koulutukseen ja sitä arvostavaan kulttuuriin.

Elinkeinoelämän puolelta toivoisi suurempaa kiinnostusta korkeakoulutettua väkeä kohtaan. Akateemisten työttömien kasvava määrä tulisi yritysmaailmassa nähdä potentiaalina, mahdollisuutena synnyttää uusia tuotantoaloja teknologiateollisuudessa ja palvelualoilla. Kun osaamisen ylitarjonta on olemassa, tulisi istua alas miettimään, minkälaisilla investoinneilla tuo osaaminen saadaan käyttöön niin että tuloksena on kansainvälisillä markkinoilla menestyviä tuotteita.

Suomi ei menesty, jos alamme kääntää kehityksen pyörää taaksepäin. Koulutustaso Kiinassa ja Intiassa kohoaa huimaa vauhtia. Meidän on kuljettava samaan suuntaan. On tärkeätä että koulutusmäärät reagoivat työelämän näköaloihin. Mutta vielä tärkeämpää on että yritykset, pääomasijoittajat ja elinkeinoelämä reagoivat siihen, mitä koulutusjärjestelmämme tuottaa.

Kuluneella vaalikaudella on puhuttu paljon köyhyydestä. Syksyllä 2008 Amerikasta Euroopan kautta Suomeen rantautuneen taantuman takia huoli köyhyyskehityksestä on syventynyt. Valtion nopea velkaantuminen samaan aikaan kun työtä vailla olevien osuus työvoimasta on kasvanut, on synnyttänyt yleiskuvan, että olemme köyhtymässä kovaa vauhtia. Tällä hetkellä puhutaan 900 000:sta köyhyysrajan alapuolella olevasta.

Omat heinäkuun lomamaisemat ovat kuitenkin vuosi vuodelta selkeämmin piirtäneet kuvan vaurastuvasta Suomesta. Saariston rannat täyttyvät yhä suuremmista kesämökeistä, tai kuten nykyään kuuluu sanoa, vapaa-ajan asunnoista. Vanhoja mökkejä kasvatetaan ja varustusta parannellaan jatkuvalla tohinalla. Yhteysalukset kuljettelevat rakennustarvikkeita saariin. Tarmokas naputus on osa saariston äänimaisemaa.

Saaristomerellä liikkuvat veneet ovat yhä suurempia ja niitä on yhä enemmän. Jos polttonesteiden hinta olisi alempi, olisi näitä veneitä vielä enemmän näkyvillä. Vierassatamissa olevien purjeveneiden mastot kohoavat yhä ylemmäs taivaalle. Ostovoimaiset kipparit ja matkustajat tuovat rahaa satamiin ja piristävät kesäelinkeinoelämää.

Kesäasuntojen ja veneiden koon ja lukumäärän jatkuva kasvu on osoitus varallisuuden kasvusta. Bruttokansantuote kasvaa. Keskimääräinen vauraus kehittyy. Suomella menee hyvin. Mereltä katsoen kansakunta näyttää yhä paremminvoivalta. Kasvavan vaurauden kuvassa on jokunen särö. Kylän rannassa näkyy käytöstä poistettu troolari tai kalastajapaatti. Pienimuotoiset tuotantorakennukset ovat rapistuneet elinkeinotoiminnan lopettamisen jälkeen.

Vauraus syntyy työstä. Työ voi olla palkkatyötä, ammatin harjoittajan tai yrittäjän työtä. Kesämökkien omaisuusarvoja syntyy myös hartiapankkityönä. Kasvava osa vauraudesta on syntynyt edellisten sukupolvien tekemästä työstä. Kiinteistöjä, asuntoja ja osakkeita siirtyy perintönä uusille omistajille. Myös perityn omaisuuden takana on sen hankkimiseksi tehty työ. Työn hedelmät kasautuvat.

Kun työ ja sen perustana oleva tieto ja osaaminen kulkevat katkeamatta sukupolvelta toiselle, siirtyy myös vauraus varmimmin seuraaville sukupolville. Työn periytyminen lisää varmuutta siitä, että myös vauraus ja sen mukana tuoma hyvinvointi periytyy. Näyttää siltä, että työmarkkinakelpoisuus eli kyky löytää työpaikka, periytyy.

Ikävä kyllä, tästä seuraa se, että myös huono-osaisuus periytyy. Pienituloinen, perustulon varassa elävä pitkäaikaistyötön ei kykene kasvattamaan omaisuutta, jonka hän voisi hyvillä mielin jättää perinnöksi lapsilleen. Suomen hyvästä koulujärjestelmästä huolimatta myös heikko koulutustaso näyttää periytyvän. Seuraava sukupolvi ei aina kykene nostamaan koulutustasoaan eikä siten paranna mahdollisuuksiaan työmarkkinoilla. Tilastojen valossa Suomi on maa jossa myös työttömyys periytyy.

Myös asumisen kohdalla huono-osaisuus näyttää periytyvän. Siirtyminen parempaan asumiseen ei ole helppoa silloin, kun joutuu ponnistamaan työttömyyden, vähäisen koulutuksen ja pienen varallisuuden perustalta omaan elämäänsä.

Kun maan kahtiajakautumista arvioidaan ja eriarvoisuutta vastaan taistellaan, on tärkeätä katsoa kehitystä sukupolvesta toiseen. Se minkälaista yhteiskuntaa itsellemme, ratkaisee sen millaisessa yhteiskunnassa meidän lapsemme ja lapsenlapsemme tulevat elämään.

Hyväksytty ja siedettävältä tuntuva eriarvoisuus tänä päivänä johtaa katastrofaaliseen ja sietämättömään yhteiskunnan kahtia jakautumiseen seuraavien sukupolvien aikana. Nyt olisi katsottava tarkkaan, mitkä ovat voimakkaimpia eriarvoistavia ja yhteiskuntaa jakavia tekijöitä. Ei riitä, että ihmiset keskimäärin löytävät hyvän elämän. On luotava edellytykset sille, että jokainen saa mahdollisuuden hyvään elämään. Avaimet ovat oikeassa koulutuspolitiikassa, elinkeinopolitiikassa ja työllisyyspolitiikassa.

Ai miksikö minulla on varaa purjehtia? Siksi että vanhempani kannustivat opiskelemaan ja auttoivat työmahdollisuuksien ääreen.

Rakkaus on sanana tuotu mukaan poliittiseen keskusteluun. Syyllistyin tähän itsekin, kun uutena kansanedustajana lausahdin Kokoomuksen Toivo-kampanjan johdosta, että vaikka Kokoomus nyt vei toivon, jäivät meille demareille sentään usko ja rakkaus.

Vaalikauden aikana on ilmennyt, ettei Kokoomus ole tyytynyt toivoon. Katainen on etsinyt puheissaan lähimmäisen rakkaudesta rakennetta joka helpottaisi julkiseen palvelujärjestelmään kohdistuvaa rasitusta jonka aiemmin tehdyt huolenpitolupaukset ovat synnyttäneet. Sosialidemokraattien Joensuun puoluekokouksessa puolestaan lausuttiin osittain huumorimielellä jotain sellaista, jonka takia media ryhtyi puhumaan demareista rakkauspuolueena.

Onko rakkauspuolue käsitteenä ylipäänsä mahdollinen, on pakko kysyä. Mitä rakkaus politiikkana tai politiikka rakkautena voisi tarkoittaa? SDP rakkauspuolueena tuskin tarkoittaa, että puolue keskittyy jatkossa vain romanttisen rakkauden puolustamiseen. Rakkaus politiikkana tai politiikka rakkautena ovat laajakantoisempia asioita.

Poliittisen rakkauden voi määritellä sosiaalieettiseksi asenteeksi, jossa korostuu välittäminen ja huolenpito toisesta ja toisista. Rakkaus ”ei etsi omaansa” vaan pyrkii edistämään toisen ihmisen tai ihmisryhmän hyvää. Tällaisen rakkauden myönteinen merkitys tunnustetaan osaksi eurooppalaista kulttuuria ja yhteisöllistä resurssia.

Ei etsi omaansa rakkauden omalaatuisuus näkyy selkeästi, kun sen rinnalle asetetaan toinen eurooppalaisen kulttuurin eettinen perussääntö, antiikin roomalaisen oikeuden ”kullekin omansa” tai ”kullekin ansionsa mukaan” ( suum cuique) –periaate. Ciceron mukaan lainsäädännön ja oikeuslaitoksen tuli edistää sitä, että jokainen saa sen mikä hänelle kuuluu, ansionsa mukaan.

Rakkaus ja oikeudenmukaisuus eivät ole sama asia, ne eivät ole identtisiä käsitteitä. Oikeudenmukaisuus jakaa hyvää sen mukaan mitä ihmiset jonkin periaatteen mukaan ansaitsevat. Rakkaus jakaa välittämistä ja huolenpitoa lahjoittamalla sitä niillekin, jotka eivät sitä ansaitse. Oikeudenmukaisuus punnitsee ja arvioi. Rakkaus lahjoittaa ja syleilee. Se on enemmän armoa kuin oikeutta.

Kun yhteiskunnassa asenteet kovenevat, on kyse siitä, että oikeudenmukaisuuden vaatimus vahvistuu ja luottamus rakkauteen heikkenee. Esitykset kerjäämisen kieltämisestä, vaatimukset työttömien hyysäämisen lopettamisesta, puheet opiskelijoiden moraalin rappiosta nousevat roomalaisen oikeuden kullekin ansionsa mukaan -ajattelusta. Kovenevien puheiden takana olevat uskovat puhuvansa oikeudenmukaisuuden puolesta, eivät sitä vastaan.

Oikeudenmukaisuuden sisällöstä on tietysti erilaisia käsityksiä. Antiikin Rooman ja nykyajan Euroopan välillä on iso ero. Tänä päivänä ihmisoikeudet ovat keskeinen kriteeri sen arvioimiselle mitä kullekin kuuluu ja mikä on oikeudenmukaista.

Sosialidemokraatit eivät ole olleet mikään päänsilityspuolue. Me emme ole innostuneet lahjoittamiseen perustuvista köyhyyspaketeista vaan olemme korostaneet, että työ on parasta sosiaaliturvaa. Kullekin omansa: työttömälle työtä ja palkansaajalle palkkaa ja ansioturvaa ansionsa mukaan. Olemme tässä mielessä olleet enemmän oikeudenmukaisuuspuolue kuin rakkauspuolue.

Vakiintunut ihmiskäsitys sekä talouden että politiikan taustalla näkee ihmisen yksilönä, jonka toiminnan pääasiallinen syy on oman edun tavoittelu. Lahjoittavan rakkauden politiikan sovittaminen yhteen tällaisen ihmiskäsityksen kanssa ei ole yksinkertaista. Ns. liian anteliaan sosiaaliturvan katsotaan passivoivan ihmisiä. Lahjoittavan rakkauden politiikka ei voi ymmärtää tavanomaisia kannustimia, joiden käyttö perustuu siihen, että jotain palkitaan ansionsa mukaan.

Rakkauspuolueelle on silti tarvetta. Koulutuksen, terveydenhuollon ja terapian puolella tiedetään, että ihmistä voidaan auttaa liikkeelle myös välittämällä ja jos niin halutaan sanoa: rakastamalla. Tosi on se vanha sanonta, ettei voida vaatia ennen kuin on jotain annettu. Sanoessaan itseään rakkauspuolueeksi sosialidemokraatit ilmaisevat uskovansa tähän. Toimivassa yhteiskunnassa ihmiset saavat osakseen hyvää paitsi palkintoina ansionsa mukaan myös lahjaksi ja ilmaiseksi saatuna välittämisenä ja huolenpitona.

Vihreiden puheenjohtaja Anni Sinnemäki rohkeni nostaa verojen kiristyskeskusteluun kysymyksen verottomien kilometrikorvausten tasosta. Ei ole yllättävää, että Autoliitto tyrmää ehdotuksen hetimmiten. Autoliitto perustelee näkemystään jopa sillä, että korvausten pienentäminen saattaisi johtaa autoilun vähenemiseen, mikä puolestaan vähentäisi valtion verotuloja.

Niinpä niin. Tuolla logiikalla parasta olisi että ihmiset ohjattaisiin ajamaan suurikulutteisilla autoilla, jotta bensaa palaisi ja valtio saisi verotuloja.

Ministeri Vehviläinen kommentoi Sinnemäen ehdotusta toteamalla, että asia on työnantajalle kuuluva. Näkemys on outo siinä mielessä, että verotusta koskevat asiat eivät yleensä ole olleet työnantajan ratkaistavia.

Liikenne- ja viestintävaliokunnan puheenjohtaja Korhonen suhtautui Sinnemäen ehdotukseen kriittisesti. Korhonen onkin oikeassa sikäli, että yksityisautoilun merkittävä hillitseminen ei kohtuudella onnistu ellei samalla huolehdita siitä, että julkinen liikenne pelaa.

Oma kokemukseni kilometrikorvauksista oman auton käytön korvaajana on tunnetasolla se, että autoon aina menee paljon enemmän rahaa kuin mitä niitä korvauksia saa. Kriittisessä analyysissa tietysti havaitsee, että autolla tulee ajettua muutakin kuin työajoa, ja sen aiheuttamia kuluja ei työnantajan tulekaan korvata.

Jotain voi kuitenkin yrittää paperilla laskea kun panee oletuksia pohjaksi. Tulos voi olla vaikka seuraavan kaltainen:

kokonaisajokilometrit 30 000 vuodessa, joista työajoa 66%.
kilometrikorvaus 0,45 / km
keskikulutus 6,5 ltr / 100 km
bensiinin hinta 1,45 euroa / ltr
polttoainekulut 2827,5 euroa / vuosi
ajoneuvovero 130 / vuosi
huollot 700 euroa / vuosi
renkaat 500 euroa / vuosi¨
vakuutukset 600 euroa / vuosi
juoksevat kulut yhteensä 4757,5 euroa / vuosi
työajojen osalta (66%) 3139,95 euroa / vuosi
muihin kuluihin jää 5770,05 euroa / vuosi
uuden auton hankintaan viidessä vuodessa kertyy 28 850,25 euroa

Onko tämä kohtuullinen korvaus vai ei? Mitä muita laskelmia kulujen syntymisestä voidaan tehdä? Miten auto- ja polttoaine verotus muuten on kehittymässä?

Kokonaisuutta tulisi pohtia tältä pohjalta. Minusta oli oikein nostaa asia keskusteluun. Ristiriitaisia tunteita herättäviä nostoja tulee olemaan muitakin kun taloutta halutaan tasapainottaa oikeudenmukaisesti.

Leikkaako Humen giljotiini kirkon irti valtiosta?

Englantilainen filosofi David Hume (k. 1776) on antanut nimensä ns. Humen giljotiinilla tunnetulle periaatteelle, jonka mukaan tosiasiat ja moraaliarvot on erotettava toisistaan. Siitä mitä on, ei voida pitävästi päätellä sitä, miten asioiden tulisi olla moraaliselta kannalta.

Keskustelu siitä, mikä on oikein ja väärin seksuaalisessa käyttäytymisessä, on vuosisatojen ajan ennen ja jälkeen David Humen ollut hyvä näyttämö tämän filosofisen teesin testaamiseen. Seksuaalista käyttäytymistä arvioitaessa on useimmiten kriteerinä käytetty sitä, mikä on luonnollista ja mikä luonnon vastaista.

Eri vuosisatoina ja -kymmeninä käsitys siitä, mikä on luonnollista on vaihdellut. Eurooppalaisen ihmisen kohdattua uusia kulttuureita aina löytäretkistä alkaen hän kohtasi myös toisenlaisia käsityksiä luonnollisuudesta ja luonnonvastaisuudesta. Kulttuurien kohtamistilanteissa ratkaisut olivat joskus väkivaltaisia joskus luovia.

Homoseksuaalinen käyttäytyminen on ollut pienen vähemmistön käyttäytymistä suuren heteroseksuaalisen enemmistön joukossa. Sitä on pidetty poikkeuksena säännöstä ja sen tähden outona ja pelottavana. Jos oletetaan, että seksuaalinen suuntautuminen on annettua, niin heteroseksuaalin on jo lähtökohtaisesti vaikeata asettua homoseksuaalin asemaan ja sitä kautta ymmärtää hänen käyttäytymistään. Ainoa tapa ymmärtää on pysähtyä kuuntelemaan mitä hän kertoo todellisuudestaan.

Oma merkityksensä moraalisessa keskustelussa on ollut ja on edelleenkin sillä, että heteroseksualista yhteyttä pidetään luonnollisena siksi, että se sisältää mahdollisuuden lisääntymiseen, mitä homoseksuaalinen yhteys ei sisällä.

Homoseksuaalin näkökulmasta lienee niin, että hänen on vaikeata ajatella, että hänen käyttäytymisensä olisi luonnon vastaista. Tuntemani homoseksuaalit ovat kertoneet siitä, että yritys pakottautua heteroseksuaaliksi on tuntunut väkivaltaiselta ja luonnonvastaiselta.

Jos homoseksuaalista rakkautta tulee pitää luonnollisena, eikö tämä avaa portit sille että kaikki on sallittua, kysyy moni. Kysymys on tärkeä. Se johtaa pohtimaan sitä, mikä viimekädessä sanelee sen, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua. Kun luonnon tosiasiat eivät voi olla kriteerinä, niin mikä sitten?

Ajattelen, että etiikka ja moraali syntyvät yhteisössä kulttuurin keskellä. Historia osoittaa, että monet etiikan periaatteet ovat vahvasti ihmisyyteen kiiinnittyneitä siten että ne ovat eri kulttuureissa eri puolilla maailmaa. Tällaisia ovat tappamisen kielto, varastamisen kielto, insestikielto, toden puhumisen velvoite jne.

Etiikka ja moraali ovat kuitenkin monilta muutoksen alaisia. Vaikka etiikka ei voida suoraan johtaa tosiasioista, uusi tieto todellisuudesta kuitenkin muuttaa myös etiikkaa. Tuore tieto kertoi, että jopa 1980-luvulle saakka uskottiin, etteivät lapset koe kipua. Lapsia saatettiin leikata ilman kipulääkitystä. Nyt tätä pidettäisiin moraalittomana.

Seksuaalivähemmistöjen kohdalla kulttuuri ja lainsäädäntö ovat muuttuneet. Silti eräs periaate on pysynyt samana ja jopa vahvistunut: yksilön seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen. Tämä asettaa aikaisempaa vahvemmat rajat kaikelle seksuaaliselle alistamiselle, hyväksikäytölle ja toisen ihmisen vahingoittamiselle.

Voi hyvin sanoa että seksuaalimoraalin profiili on kohonnut menneistä ajoista. Homoseksuaalien tasavertainen asema lainsäädännössä ei tätä myönteistä kehityskulkua toiseen suuntaan kääntäisi. Pikemminkin päinvastoin.

Eduskunnan enemmistö on hyväksynyt periaatepäätökset kahden uuden ydinvoimalan rakentamisesta ja käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoituspaikan laajentamisesta. Asiaa koskevassa keskustelussa on ollut vahvasti esillä huoli tulevien sukupolvien elämisen mahdollisuuksista.

Ydinvoimaratkaisut ovat asettuneet jossain määrin uuteen asentoon sen jälkeen kun on vastaansanomattomasti käynyt ilmi, että ihmisen toimien aiheuttama ilmaston lämpeneminen muodostaa vakavan uhkan ihmiskunnan tulevaisuudelle. Ilmaston lämpenemisen yksi pääsyy on fossiilisten polttoaineiden käyttö energian tuotannossa. Siksi kansainvälinen yhteisö, EU etunenässä on rakentanut sitoumuksia päästövähennyksiksi.

Tulevien sukupolvien elämisen mahdollisuuksien turvaaminen pakottaa ajamaan alas hiilen käyttöä. Ydinvoiman käytön synnyttämä vaarallinen jäte, joka rasittaa tulevia sukupolvia, ei siis ole ainoa asia joka vaikuttaa tulevien sukupolvien elämään.

Keskustelussa ydinjätteen loppusijoituksesta on viitattu jopa satoja tuhansia vuosia kestävän riskin luomiseen. Aikaväli on käsittämättömän pitkä, kun sitä vertaa ihmiskunnan tunnettuun historiaan. Ilmaston lämpenemisen uhka, ellei lämpenemistä kyetä pysäyttämään, muodostaa monien asiantuntijoiden mukaan vakavan kriisin tai jopa katastrofin ihmiskunnalle jo muutaman sadan vuoden kuluessa. Keskustelussa todettiinkin moneen otteeseen, että ilmaston muutoksen torjuntaan on käytävä heti eikä vasta sitten, kun uudet ydinvoimalat saadaan käyttöön.

Näissä keskusteluissa on vähemmälle huomiolle jääänyt se, että ihmiskuntaa uhkaavat nopeasti myös muut vakavat ongelmat. Väestön kasvu ja kulutustottumusten muutos kehittyvissä maissa ovat aiheuttamassa yhä vakavamman pulan puhtaasta vedestä. Toinen yhtä vakava uhka on ruokapulan kasvamisessa. Naudanlihan syöminen on yksi kaikkein kestämättömimpiä tapoja.

Vesi- ja ruokapulan kohdalla aikataulu on todella lyhyt, kun sitä vertaa käytetyn ydinpolttoaineen muodostamaan riskiin esimerkiksi tulevan jääkauden yhteydessä. Keskustelun laajaa tilaa kuvaa se, että olemme samaan aikaan huolissamme ilmaston lämpenemisestä ja odotettavissa olevien jääkausien aihuttamista tuhoista.

Aivan välttämätöntä olisi nyt käynnistää vakavahenkinen, nöyrä, uskottava ja globaali keskustelu ja ponnistelu kestävän elämän raamien rakentamiseksi oikeudenmukaisesti koko maapallollamme. YK:n keskeisimpänä tehtävänä tulisi olla tämän pelastustien rakentaminen. En näe muuta toivoa kuin sen, että ihminen kykenee oivaltamaan että kohtuullisuutta painottava elämäntapa ei ole yksi vaihtoehto vaan ainoa mahdollisuus jolla inhimillinen elämä ja sivistys voidaan turvata vuosituhansiksi eteenpäin.

Kahta ydinvoimalaa koskevassa periaatepäätöksessä on kyse riskistä, joka muodostuu riskin todennäköisyyden ja riskin käsittävän panoksen arvon matemaattisesta tulosta.

Mietin, mitähän vanha kunnon Blaise Pascal (k. 1662) ns. vedonlyöntiargumentin kehittäjänä ajattelisi tästä ydinvoiman lisärakentamisen harkitsemisesta. Asetelma näet muistuttaa sitä Pascalin harjoitelmaa, jossa henkilön tulisi ratkaista miten hän suhtautuu siihen, että on olemassa ainakin pieni mahdollisuus, että ryhtymällä uskovaiseksi saa osakseen ikuisen autuuden ja pysymällä uskosta osattomana saa osakseen ikuisen piinan.

Pascalhan laskeskeli niin, että kun panoksen arvo on tuossa asetelmassa äärettömän korkea (ikuinen onni/kärsimys), niin jo vähäinenkin todennäköisyys siihen, että panos realisoituu, vie johtopäätökseen, että kannattaa yrittää ryhtyä uskovaiseksi. Vaihtoehtoinen valinta tuottaa aina heikomman tuloksen.

Pascalin argumentissa uskovaiseksi pyrkivä tietysti menettää jotain. Hän joutuu sataprosenttisella todennäköisyydellä luopumaan maallisista iloista, jotka ovat ristiriidassa uskovaisen elämänmuodon kanssa. Maalliset ilot ovat kuitenkin Pascalin mielestä pelipanoksena hyvinkin rajallisia. Siten, vaikka todennäköisyys niiden menettämiseen olisi sata, ei kertolaskun loppusummasta tule kovin suurta. Ja tämän perusteellakin kannattaa pyrkiä uskovaiseksi. Panoksena on sillä puolella niin paljon.

(Pascal ei kuvitellut tietenkään – toisin kuin moni väittää - että usko Jumalaan syntyisi tuon vedonlyönnin seurauksena, vaan että ihminen noin päätellessään tekee käytännöllisen johtopäätöksen ja ryhtyy käymään messussa, jossa usko voi syntyä.)

Päätöksessä ydinvoiman lisärakentamisen riskistä puhutaan samaan tapaan pienestä todennäköisyydestä ja suuresta panoksesta. Ydinvoimaonnettomuus tai sen varma välttäminen ei ehkä ole ikuiseen kadotukseen / autuuteen verrattavissa oleva pelipanos, mutta iso kuitenkin. Ja kaikki tunnustavat, ettei riskin toteutuminen ole täysin poissuljettua. Panoksen ollessa reilusti arkijärjen käsityskyvyn ylittävä, riittää pienikin riskin todennäköisyys kertolaskun takia sietämättömän suuren riskin muodostumiseen.

Ydinvoiman lisärakentamisesta kieltäytyvä joutuu vakiintuneen informaation mukaan luopumaan jostain hyvästä. Esimerkiksi on luovuttava teollisuuden vauhdittamisesta itse, omakustannushintaan tuotetulla energialla. Teollisuuden kyky työllistää perinteisillä energiaintensiivisillä aloilla heikkenisi kenties nykyisestään. Joidenkin mielestä on sataprosenttisen varmaa, että näin tulee käymään, mikäli ydinvoimaa ei rakenneta lisää. Monien mielestä kysymys on enemmän siitä, mille aloille teollisuutta ja työpaikkoja jatkossa syntyy. Pelipanoksen suuruudesta ei ole yksimielisyyttä.

Vaikka ydinvoiman lisärakentamisen torjumisesta seuraava menetys olisi varma, se olisi kuitenkin varsin rajallinen verrattuna pahimman ydinkatastrofin aiheuttamiin seurauksiin. Lopputuloksen pitäisi Pascalin vedonlyöntiargumentin mukaisesti olla, että näin harkitseva päätyy valintaan, ettei lisäydinvoimaa rakenneta.

Mitä sitten oikeasti tapahtuu? Voimayhtiöt tekevät parhaansa saadakseen vakavan ydinvoimalaonnettomuuden todennäköisyyden mahdollisimman pieneksi. Reaktorit peitetään kuvulla, toisin kuin vaikkapa Tshernobylissä, jossa meno oli melkein kuin iltanuotion äärellä. Toisistaan riippumattomia jäähdytys- ja varautumisjärjestelmiä kehitetään. Reaktorirakennuksista tehdään jumbojetin kestäviä. Reaktorisydämen alle rakennetaan jäähdytyssysteemi, joka pahimman sattuessa kesyttää polttoaineniput (Olkiluoto3). Mitä suurempi on pelissä ajateltava riskipanos, sitä pienemmäksi pyritään saamaan sen todennäköisyys.

Kaiken jälkeenkään ei kuitenkaan kuulu vakuuttelua siitä, että suuren luokan ydinvoimalaonnettomuus on sataprosenttisesti poissuljettu mahdollisuus. Ikäänkuin Blase Pascal muistuttaisi: ”On pienenpieni mahdollisuus, että helvetti on totta.”

Kysymys pelipanoksen ja todennäköisyyden suhteesta on vuosisatojen ikäinen. Ydinvoimaratkaisusta poikkeuksellisen tekee se, että panoksen realisoituminen riskin toteutuessa ulottuu henkilöille, jotka eivät ole pelipöydän ääressä valintoja tekemässä.

Olennainen kysymys on: Mitä maksaisi se jos pelaisimme varman päälle? Olemmeko valmiit maksamaan sen hinnan?

Björn Wahlroosin asenne inhimillistä hätää kohtaan tuo mieleen ekofilosofina tunnetun kalastaja Pentti Linkolan.

Wahlrooshan totesi Financial Timesin haastattelussa 7.6. , että Eurooppalaisen talouselämän suurin ongelma johtuu siitä, että näiden maiden sosiaalipolitiikassa toteutetaan ajatusta köyhien ja rikkinäisten perheiden tukemisesta. Wahlroos haluaisi purkaa laajaan sosiaaliturvaan perustuvan hyvinvointivaltion, koska pitää sitä kohtuuttomana rasitteena talouden kehityksen näkökulmasta.

Wahlroosin laajoja piirejä kauhistuttaneista kannanotoista heijastuu samanlaista itsevarmuutta kuin Linkolalla, joka kirjassaan Johdatus 1990 luvun ajatteluun kirjoittaa:

”Tiedän ja näen, että minulla on ajatteluun poikkeavan hyvät edellytykset. (…) Iän ja tiedon karttuessa olen joutunut yhä enemmän hämmästymään, miten suunnattoman harvinaista on sekä selkeä että rohkea ajattelu. Se saattaa olla yhtä harvinaista tai harvinaisempaa kuin trapetsitaiteilijan tai ydinfyysikon lahjakkuus.” s. 155

”Ajattelu ei ole suosittua, houkuttelevaa, mieleistä. Se on luotaantyöntävää. Alkaa väistämättä paljastua ympäröivien ihmisten arvojen, asettamusten, mielipiteiden huikea ristiriitaisuus, destruktiivinen sekasorto. Tulee vastaan se, että jokainen ajattelija on toisinajattelija. Ne ovat synonyymejä. Eikä hänellä ole yösijaa, missään yhteisössä.” s. 156

Linkolan korkein arvo on elonkehän turvaaminen. Kaikki muu on sille alisteista hänen johdonmukaisessa etiikassaan. Tästä syystä Linkola pitää taantuneita ja hitaasti kehittyviä yhteiskuntia parempana kuin tehokkaita demokratioita, joissa humanismi ja insinööritaito yhdistyvät.

Linkola kirjoittaa:

”Jos olisin julistaja, huutaisin, että meidän on päästävä irti demokratiasta, sillä me emme saa kuolla sukupuuttoon. Jos olisin tarkkailija, toteaisin, että jos me saamme diktatuurin, millaisen hyvänsä, me saamme ainakin hiukan lisäaikaa.” s. 211

”Edellytykset hillittömyyteen, luonnonvarain äärimmäiseen riistoon ovat demokratiassa otollisimmat, pahoinvointikin kiertyy riuhtovaksi kulutusjuhlaksi, johon demokratian puitteet antavat tilaisuuden ja nimenomaan kehottavat.” s. 208

”On yhdentekevää hillitseekö ihmistä voimakas yksinvaltainen tai harvainvaltainen hallitus, linnanherra, suurtilallinen vai jämerä, alistava kirkko pappeineen, tahi sitten kasti- tai sääty-yhteiskunnan järjestelmä. Olennaista on että ainakin osa väestöstä on puristuksissa, eristettynä seuraamasta tuhoisia impulssejaan. s. 207

”Kasti- ja sääty-yhteiskunta pidättää alempien sosiaaliryhmien hyvinvoinnin kohtuudessa. Tässäkin katsannossa länsimainen demokratia huipentuneessa nykymuodossaan, jossa ainoana yhteiskunnallisena ihanteena on pelkistetyn utilitaristisesti raha, jokaisen kansalaisen aineellisen vaurauden lisääminen ilman ylärajaa, edustaa tehokkainta tähän mennessä nähtyä kuoleman järjestelmää, koska se ei panosta voimavarojaan mihinkään muuhun tavoitteeseen.” s. 209

”Lajisolidaarisuuden ilmentymillä, lähetystyöllä ja kehitysavulla, noilla demokratian ja tasa-arvon maailmanlaajuisilla sovellutuksilla, me tehostamme ja laajennamme maapallon ryöstöviljelyn alaa. Me viemme lääketieteen ja tekniikan sinnekin, missä niitä ei ole omaehtoisesti keksitty, missä ne eivät kuulu kulttuurin kuvaan. … Me nostamme kaukaisten maiden väkilukua ja aineellista elintasoa – maailmassa, jossa jokainen lisälapsi on katastrofi ja jokaisen yksilön hyvinvoinnin jokainen lisähiven on katastrofi.” s. 214

”Kaiken tämän me teemme hurskaudesta, auttaaksemme vähimpiä veljiämme, joiden köyhyyttä emme kestä nähdä.” s. 215

Pentti Linkolan järkyttävät teesit nousevat hänen vakaumuksestaan, jossa luonto on ylin arvo. Wahlroosin toistaiseksi satunnaisemmat mutta yhtä kaikki ankarat ja inhimillisyyden kyseenalaistavat kannanotot noussevat ajattelusta, jossa kaikkein rikkaimpia nopeimmin hyödyttävä makrotaloudellinen kasvu on ylin arvo. Molemmat herrat, Linkola ja Wahlroos näkevät, että järjestelmälliseksi kasvanut inhimillinen solidaarisuus on este arvokkaampien päämäärien toteutumiselle.

Molempien lausunnot herättävät kylmiä väristyksiä.

Jyrkkä asenteellisuus voitti harkitun analyysin vihreän liiton puoluekokouksessa pari viikkoa sitten. Vihreät asettivat tavoitteekseen sen että kirkon yhteiskunnalliset tehtävät siirretään valtiolle ja kirkolta otetaan pois niille myönnettävä osuus yhteisöveron tuotosta.

Tämä tarkoittaisi sitä, että valtio ottaisi vastuulleen esimerkiksi Turun tuomiokirkon ylläpidon historiallisesti arvokkaana rakennuksena. Olisiko seurakunta tällöin vuokralaisena omassa kirkossaan, voi kysyä. Suurin muutos olisi se, että seurakunnat vapautettaisiin hautausmaiden pidosta ja valtio tai kunnat ottaisivat asian hoitaakseen.

Hautaaminen on toimi, joka on yhteiskunnassa jotenkin hoidettava riippumatta siitä, mitä kulttuurisia tai uskonnollisia asioita kuolemaan ja hautaamiseen yhdistetään. Kuolema on yhteiskunnallinen tosiasia, joka asettaa tehtäviä julkiselle vallalle esimerkiksi terveydenhuollollisista syistä. Koska kuolema ja hautaaminen koskevat jokaista yhteiskunnan jäsentä, nousevat kysymykset yhdenvertaisuudesta keskeisiksi.

Yhdenvertaisuusperiaate edellyttää, että julkinen valta osallistuu vainajan hautaamisen kustannuksiin riippumatta siitä, onko vainaja ollut kirkon jäsen vai ei. Ei ollut oikein se aikaisempi käytäntö, jossa kirkkoon kuulumaton jäsen joutui maksamaan hautapaikasta enemmän kuin kirkkoon kuuluva jäsen. Mutta ongelmaton ei ole myöskään sellainen malli, jossa kirkon jäsenen maksamia kirkollisveroja käytetään hautaustoimen hoitamiseen.

Hautaaminen on peruspalvelu. Yhdenvertainen oikeus peruspalveluihin tulee olla kaikilla uskontokunnan jäsenyydestä riippumatta.

Yhteiskunnallisena peruspalveluna hautaustoimi voisi kuulua kunnille. Kun hautaustoimilakia valmisteltiin, selviteltiin kuntien halukkuutta ottaa vastuulleen hautaaminen. Innostusta ei löytynyt.

Hautaustoimilaki kirjoitettiin koetun käytännön pohjalle kuitenkin niin, että uskonnonvapaus ja yhdenvertaisuus saavat korostetun aseman. Luterilaisilla seurakunnilla on velvollisuus hoitaa kaikkien paikkakunnalla kirjoilla olevien vainajien hautaaminen. Seurakuntaan kuulumattomille säädettiin oikeus tulla haudatuksi ns. tunnustuksettomiin hautausmaihin ja seurakunnille velvollisuus tällaisten hautausmaiden rakentamiseen.

Lakiin kirjattiin vapaamuotoinen lausuma, josta selviää, että kirkon osuus yhteisöveron tuotosta on yksi tapa julkiselle vallalle korvata kirkon hoitama yhteiskunnallinen toimi.

Valtion suorittama korvaus kirkolle yhteiskunnallisten tehtävien hoitamisesta voisi tapahtua muullakin tavalla. Tätä on pohdittu myös luterilaisen kirkon puolella. Yhteisöveron tuotto vaihtelee suhdanteiden ja poliittisten budjettipäätösten mukaan, mikä luo epävakautta seurakuntien talouteen. Seurakuntien kannalta vakaampi järjestelmä voisi olla parempi, mikäli tasosta päästäisiin yksimielisyyteen ja korvaus sidottaisiin johonkin kustannusindeksiin. Valtion näkökulmasta nykyinen systeemi antanee enemmän mahdollisuuksia budjetin tasapainottamiseen suhdanteiden vaatimalla tavalla.

On tärkeätä todeta, että hautaustoimen volyymiin vaikuttaa kuolema, ei se, kuinka suuri osa kansasta kuuluu kirkkoon. Kirkon jäsenmäärän merkittäväkään lasku ei vähennä kuolemista eikä valtion velvollisuutta korvata kirkolle hautaustoimen kulut.

Olen pitänyt Vapaa-ajattelijoita suomalaisessa yhteiskunnassa kunnioitusta ansaitsevana aatteellisena yhdistyksenä, joka omalla tavallaan haluaa säilyttää humanismin ja valistuksen perintöä. Yksilön ihmisarvon kunnioittaminen ja usko sukupuolten väliseen tasa-arvoon ovat ydinasioita tässä arvokkaassa perinnössä.

Saman aatteen pohjalta on noussut myös asiallinen ja tarkkanäköinen uskontoilmiöiden arviointi ja kritiikki. Tämäkin on mielestäni arvokasta silloin, kun kritiikin perusteena on esimerkiksi yksilöiden ihmisarvon tai miehen ja naisen tasa-arvon puolustaminen.

Iltasanomien 28.5. julkaisema uutinen Helsingin Vapaa-ajattelijoiden suunnittelemasta tempauksesta tekee vaikeaksi enää arvostaa yhdistyksen toimintaa. On pakko kysyä, miksi Vapaa-ajattelijat ovat vetämässä lokaan humanismin ja valistuksen hienoa perintöä. Uutisen mukaan tempauksessa Vapaa-ajattelijat vaihtavat kansalaisilla olevaa uskonnollista kirjallisuutta kuten Raamattuja pornolehtiin.

Vapaa-ajattelijoiden tempauksen tavoitteena on arvostella erityisesti kristinuskon ja islamin seksuaalikielteisyyttä ja tuoda esiin tervehenkinen vaihtoehto uskonnolliselle kirjallisuudelle.

Käsitys kristinuskon ja islamin seksuaalikielteisyydestä osoittaa tahallista kohteen mustamaalaamista. Tällainen toimintatapa on lähtökohtaisesti vierasta humanismin ja valistuksen arvoille. Vähäiselläkin vaivalla voi havaita, että kristinuskon ja islamin todellisuus on monimuotoisempi. Vanhan testamentin Laulujen laulu on osa kristittyjen pyhiä kirjoituksia. Kannattaisi tutustua.

Suoraviivaisinta humanismin lokaan vetämistä on ajatus pornolehtien tervehenkisyydestä. Porno on yksi keskeisimpiä instituutioita väärän ja tasa-arvon vastaisen nais- mieskuvan luomisessa ja ylläpitämisessä. Pornon tuotantojärjestelmät altistavat nuoria naisia ja tyttöjä seksuaaliselle hyväksikäytölle. Pornoteollisuus muodostaa laajan bisneksen, joka korostaa naisen asemaa miehen seksuaalifantasioiden objektina. Tämä on jyrkästi ristiriidassa humanismin ja valistuksen arvojen kanssa.

Tällaisen tempauksen jälkeen on kovin vaikeata suhtautua vakavasti tai kiinnostuneesti Vapaa-ajattelijoiden mihinkään yhteiskunta-analyysiin. Sääli.