Päiväkirja

Valtiovarainministeri Katainen antoi tänään lausunnon (STT:n tiedote) jonka mukaan Suomi on hallitsemattoman velkaantumisen tiellä. On ihan pakko kysyä kenelle tuo viesti on tarkoitettu ja mitä varten. Alkuvuodesta hallitus yritti esiintyä päättäväisesti työurien pidentämisessä, jotta ulkomaisille rahan lainaajille syntyisi kuva, että Suomen julkisen talouden kestävyys on hyvässä hallinnassa. Tämän päiväisessä tiedotteessa Katainen palaa työurien pidentämisasiaan, mutta nyt selvästi pelkästään vakavissaan eikä näytösluonteisesti.

Mutta on todella erikoista, että valtiovarainministeri, joka yksittäisenä tahona välittömimmin vastaa valtion lainanotosta, antaa julkisuuteen viestin, että Suomi on hallitsemattomasti velkaantumassa. Jos Kataisesta tuntuu tältä, olisi syytä pitää mölyt mahassaan. Toivottavasti kukaan tuolla ulkomailla, Kiinassa tai jossain mistä meille rahaa lainataan, ole huomannut tätä Kataisen arviota maamme tilanteesta. Jos se nimittäin huomataan, on todennäköistä, että lainahanat väännetään kiinni. Tai melkein kiinni. Niin, että korkeintaan vähän “lirisee” rahaa Suomen julkisten palvelujen rahoitukseen taantuman leikatessa verotuloja rajusti.

Kannattiko tuollaista nyt mennä sanomaan? Puhe hallitsemattomasta velanotosta herättää lisäkysymyksen: Mitkä muut hallituksen vastuulla olevat asiat ovat hallitsemattomassa tilassa juuri nyt? Kuinka paljon niitä hallitsemattomia asioita pitää olla, jotta hallitus ymmärtää pyytää oppositiolta apua tai eroa?

Toisaalta ei ole ihme, että valtiovarainministeristä asiat tuntuvat hallitsemattomilta, kun hallituksen piiristä esitetään julkisuuteen niin monta erilaista talouspoliittista näkemystä. Yksi sanoo, että elvytystä ei tästä enää jatketa. Toinen vaatii, että elvyttäviä panostuksia lisätään. Verotuksen osalta hallituksen linja elää ja muuttuu viikko viikon ja kuukausi kuukauden jälkeen. Ei niin, että ministerit samassa ruodussa kulkisivat. Mutta kun yksi esittää verotuksen kiristämistä, tulee toinen sen verran vastaan, että ilmoittaa olevansa valmis luopumaan verotuksen keventämisestä jatkossa.

Eduskunta kaikkiaan on ajoittain yksinäisten solistien joukko, jossa yksilöiden erilaiset mielipiteet kaikuilevat saleissa ja käytävillä. Kun hallitus näyttää ulospäin tuolta, se ei näytä erityisen toimintakykyiseltä. Sellaisina aikoina kuin nyt elämme, ei ole liikaa vaadittu, että hallitus pystyisi selkeästi määrittelemään keskeiset talouspoliittiset linjansa ja esiintymään yhteisellä äänellä. Suomalaiset odottavat ryhdikkäitä toimenpiteitä työllisyyden vahvistamisessa ja keskeisten palvelujen turvaamisessa.

Selviytyminen taantumasta ei synny odottelemalla sitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Yhtenäinen ja johdonmukainen politiikka ei synny siitä, että aloitetaan vaalikampanjoinniksi luettava poliittinen vääntö hallituspuolueiden kesken. Sellaisesta jää suomalaisille kuva hallituksesta, jonka motivaatio oman tehtävänsä hoitamiseen on lopahtamaisillaan.

Eurovaaleissa uusitaan Europarlamentti, ei Suomen eduskuntaa, arvoisat ministerit.

Eduskunta käsitteli eilen (5.5.) Matti Vanhasen II hallituksen ohjelmaan merkittyä poliittista tavoitetta, jonka kohdalla on se erikoinen tilanne, että hallituspuolueitten eduskuntaryhmät eivät ole sitoutuneet toteuttamaan hallitusohjelmaa. Kyse ei ole kuitenkaan siitä lupauksesta, jossa hallitus sitoutuu yhteistyöhön työmarkkinajärjestöjen kanssa tietyissä asioissa. Tämän lupauksensa hallitus ehti, siitä ensin lipsuttuaan, jo vahvistaa uuden kerran omalla allekirjoituksellaan, kun eläkeikäkiistasta tultiin ulos hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen yhteisellä sopimuksella.

Eilisen keskustelun aiheena oli hallituksen esitys sisäisen adoption mahdollistamisesta samaa sukupuolta olevien suhteensa rekisteröineiden parien perheissä. Hallituksen esitystä oli kevään mittaan arvioitu lakivaliokunnassa, jossa kuulimme asiantuntijoina useita eri tahoja Sateenkaariperheiden edustajista Kirkkohallituksen edustajaan. Valiokunnan enemmistö asettui hallituksen esityksen kannalle. Muutamat edustajat jättivät mietintöön eriävän mielipiteen. Enemmistö hallituksen esitystä vastustaneista edustajista oli valiokunnassa hallitusrintamasta.

Kysymys samaa sukupuolta olevan parin perheen sisäisestä adoptio-oikeudesta liittyy käsitykseen seksuaalisuudesta ja perheestä. Molemmat ovat vahvasti henkilökohtaisen elämän alueita ja siksi niitä koskevat käsityksetkin ovat muodostuneet hyvin henkilökohtaisiksi. Tältä pohjalta on perusteltua, että henkilökohtaiselle kanannotoille niin keskustelussa kuin poliittisissa äänestyksissäkin jätetään tilaa. Jossain määrin erikoisena voi tietysti pitää sitä, että hallitusohjelman tasolla on kirjattu sellainen tavoite, jonka edistämiseen eivät hallituspuolueiden eduskuntaryhmät ole kokonaisuudessaan sitoutuneet.

Mistä tuo erimielisyys sitten kertoo? Samaa sukupuolta olevien parien perheen sisäinen adoptio on yksi askel muutoksessa, joka yhteiskunnassa on tapahtunut seksuaalisuutta ja perhettä koskevissa käsityksessämme. Olemme edenneet tähän asti vähitellen tilanteesta, jossa homoseksuaaleja pidettiin rikollisina. Seuraava askel oli kriminalisoinnin poistaminen, jolloin jäljelle jäi virallinen tulkinta homoseksuaalisuudesta sairautena. Seuraava merkittävä askel oli homoseksuaalisen rakkauden tunnustaminen heteroseksuaalisen kiintymyksen kaltaisena siinä määrin, että tällaiselle suhteelle voitiin saada yhteiskunnan suoja parisuhteen rekisteröimisen kautta.

Ns. parisuhdelain hyväksymiseen liittyi eduskunnassa paljon epäilyksiä. Riittävä enemmistö lakiesityksen taakse saatiin, kun esitykseen ei sisällytetty samoja adoptiosäännöksiä kuin aviopareilla on. Vanhasen II hallitus otti tehtäväkseen edetä tässä kohdassa ja mahdollistaa samaa sukupuolta olevan parin perheen sisäisen adoption.

Näiden muutosten yhteydessä on kiistelty siitä, voimmeko me muuttaa suomalaisen yhteiskunnan moraalikäsityksiä tällä tavalla. Toiset ovat vastustaneet moraalin muuttamista toiset ovat olleet vanhan moraalin hylkäämisen kannalla. Voi kysyä, mitä moraalilla on tässä yhteydessä tarkoitettu.

Yleensä ajatellaan, että moraali ei voi olla irrallaan siitä todellisuudesta, johon sitä sovelletaan. Se että moraali ja etiikka perustuvat arvoihin, ei merkitse sitä etteikö moraalisten johtopäätösten tulisi myös perustua tosiasioihin. Seksuaali- ja perhe-etiikassa uudet käytännön ratkaisut eivät käsittääkseni ole ensisijassa seurausta arvojen muutoksesta. Edelleen pidämme tärkeänä rakkautta, mahdollisuutta rakastaa ja olla rakastettu. Pidämme edelleen arvossa yksilön suojaa ja koskemattomuutta, lapsen oikeuksia, perheen suojaa, puolisoiden keskinäistä sitoutumista ja uskollisuutta, huolenpitoa lapsesta ja niin edelleen. Monet meistä kunnioittavat Raamatun käskyä lähimmäisen rakkauteen ja heikoimpien suojelemiseen.

Eivät arvot ole muutoksessa vaan tietomme todellisuudesta on muuttunut. Vuosien mittaan olemme tehneet havaintoja tästä maailmasta, ihmisistä, perheistä, siitä, mikä on ihmiselle - aikuiselle ja lapselle, perheelle ja parisuhteelle - hyväksi ja mikä ei. Nämä havainnot, tämä uudenlainen tieto on muuttanut käsitystämme maailmasta. Uusi tieto vaikuttaa eettisiin kantoihimme ja käytännöllisiin moraalikäsityksiimme.

Väkevimpiä moraalikeskustelijoita ovat he, joiden elämässä uudet havainnot maailmasta ovat konkreettisimpia ja vastaansanomattomimpia. He, joille maailman muutoksen hyväksyminen on ollut oikeasti kipeä prosessi. He tietävät, ettei maailman muuttuminen merkitse moraalin tai etiikan hylkäämistä. Arvot ja moraalin perusta pysyvät samanlaisina, mutta käytännön johtopäätökset on asetettava niin, että moraali palvelee hyvää tässä muuttuneessa todellisuudessa. Oikea kysymys on: Mitä rakkaus, välittäminen ja kunnioitus tarkoittavat tällaisessa maailmassa?

Vaikuttava esimerkki tällaisesta läpieletyn elämän ja ahdistuksen synnyttämästä henkilökohtaisesta puheenvuorosta oli oopperalaulaja Jorma Hynnisen kirjoitus “Tuomitseminen on rakkaudettomuutta”. (Kotimaa 30.4.2009) Vertauskohdaksi löytyy vain arkkipiispa Mikko Juvan kannanotot aikoinaan samasta aiheesta.

Hallituksen erilaisten esitysten perustelut synnyttävät vaikutelman epäjohdomukaisuudesta.

Eduskunnan käsittelyssä oleva esitys palvelusetelin käytön laajentamisesta on erittäin merkittävä muutos suomalaisessa kuntien järjestämässä terveydenhuollossa. Tänä päivänä kunnat vastaavat julkisten terveyspalvelujen järjestämisestä. Käyttäessään muuta kuin kunnan omaa tuotantoa, kunta huolehtii palvelujen kilpailuttamisesta ja laadun valvonnasta. Kunta vastaa myös rahoituksesta pääosin. Kuntalaisen omavastuuosuuden ylärajaa säädellään lailla.

Palveluseteliuudistuksessa kuntalaisen vastuuta terveyspalvelujen hankkimisesta, kilpailutuksesta, rahoittamisesta ja samalla laadun arvioinnista lisätään. Tämä siksi, että vain näin saadaan aikaan kunnon kilpailua terveyspalveluyrittäjien kesken ja toimivat markkinat. Terveyspalvelumarkkinoista tulee saman tapaisia kuin esimerkiksi grillikalustemarkkinat ovat. Se, jolla on rahaa, ostaa paremman grillin.

Kuntalaisen oman vastuun lisäämistä perustellaan lisäksi sillä, että näin toimien lisätään kuntalaisen valinnanmahdollisuuksia. Hallituksen mielestä valinnanmahdollisuuksien puute on terveydenhuollon keskeinen ongelma, jota nyt yritetään ratkaista. Kuntalaiselle ei riitä, että hän saa apua vaivoihinsa vaan hän ansaitsee sen että voi valita keneltä tuota apua saa, ajattelee hallitus.

Kun seuraa terveydenhuollon todellisuutta, tilanne ei ole kaikkialla tuollaisen idyllin mukainen. Kuntalaisen päänsärkynä on monin paikoin se saako hän lainkaan terveyspalveluja kohtuullisessa ajassa. Moni olisi tyytyväinen, jos ylipäänsä saisi vaivoihinsa riittävän avun nopeasti. Ajatus siitä, että olisi mahdollisuus valita eri auttajien välillä, tuntuu monen mielestä silkalta luksukselta. He haikailevat riittävää, yhden hyvän vaihtoehdon perustasoa.

Hallitus siis kannattaa valinnanmahdollisuuksien lisäämistä tässä, koska se piristäisi yksityisiä terveyspalvelumarkkinoita. Eläkekysymyksen kohdalla hallituksen kanta oli täsmälleen päinvastainen. Pyrkiessään nostamaan vanhuuseläkkeen alarajaa hallitus lähti tarmokkaasti kaventamaan kansalaisten valinnanvapautta.

Hyvässä muistissa on, että vuonna 2005 sovittu laaja eläkeuudistus lisäsi kansalaisten valinnanvapautta merkittävästi. Tuli mahdollisuus valita eläkkeelle jäämisen ajankohta mistä tahansa 63 ja 68 ikävuoden väliltä. Tätä vapautta hallitus yritti päätöksellään leikata.

Ei vapaus ole hallitukselle mikään ideologinen itseisarvo. Yksilön valinnanvapaus on hallituksen mielestä tärkeätä vain sikäli kuin se palvelee markkinoiden vauhdittamista. Viime viikolla onnellisesti ratkennut eläkekiista osoitti kuitenkin sen, ettei hallituksellakaan ole vapautta toteuttaa ihan mitä tahansa politiikkaa. Jokin raja epäjohdomukaisuudellakin sentään on.

Eläkeiän korottamista koskeva välikysymyskeskustelu käytiin erikoisessa tilanteessa. Saman päivän aamuna oli julkisuuteen tullut tieto, että hallitus ja työmarkkinajärjestöt ovat päässeet sopimukseen työurien pidentämisen tavoitteista. Tavoitteena on, että eläkkeellejäämisen ikä nousee kolmella vuodella vuoteen 2025 mennessä. Uutisessa kerrottiin, että hallitus on perunut päätöksensä vanhuseläkkeelle siirtymisen alaikärajan nostamisesta 63:sta 65 vuoteen.

Välikysymyskeskustelun alussa pääministeri esitti hallituksen vastauksen opposition välikysymykseen joka kuului: aikooko hallitus perua päätöksensä nostaa vanhuuseläkeikäraja 65 vuoteen. Pääministeri ei kuitenkaan vastannut selvään kysymykseen suoraan, vaan vastasi viittaamalla aamulla tehtyyn sopimukseen. Aamu-uutisista välittynyt viesti alkoi näyttää nyt sumuiselta.

Keskustelussa edustaja Zyskowick (kok) totesi että tiedotusvälineet ovat esittäneet sopimuksesta omia tulkintojaan. Edustaja Kallis (kd) totesi, että kristillisdemokraatit ovat olleet uutisten perusteella iloisia siitä, että eläkeiän nosto on peruttu. Ja että nyt kd joutuu uudelleen kokoontumaan ja miettimään nauttiiko hallitus heidän luottamustaan. Keskustelusta syntyi kuva, että hallitus ei kenties olekaan perunut eläkkeen nostopäätöstään. Ministeri Katainen luki uudelleen sopimusta ja totesi että sitä ei saa tulkita ja että jokainen suomalainen ymmärtää, mitä siinä sanotaan.

Edelleen kuitenkin jäi epäselväksi se, mitä hallitus on vastannut välikysymykseen. Kun keskustelua oli jatkunut 3 tuntia 3 varttia ministeri Katainen totesi, ettei hallituksella ole olemassa mitään “giljotiinia”, joka hallituksen yksipuolisin toimin eläkeleikkurina otettaisiin käyttöön siinä tapauksessa, että työmarkkinajärjestöjen kanssa ei päästäisi eteenpäin. Melkein neljä tuntia meni ennenkuin alkoi näyttää siltä, että aamun uutiset saattavat sittenkin pitää paikkansa.

Kaikenkaikkiaan on hyvä asia, että työurien pidentämisen tärkeään haasteeseen on laajalla yhteisellä pohjalla pystytty tarttumaan tässä valtion velkaantumisen tilanteessa. Mutta paljon vahinkoa tapahtui sillä, minkälaisen vastakkainasettelun kautta tähän lopulta päästiin. Jäljelle jäi epävarmuus siitä, mitä vastakkainasettelua vahvistavia avauksia hallitus tällä vaalikaudella vielä tekee.

Hallituksen merkillinen itsepäisyys ja kiertely sen kertomisessa, että aikaisempi päätös on peruttu, on käsittämätöntä. Pääministeri ja hallitus olisi saanut enemmän julkisuuspisteitä, jos pääministeri olisi aloittanut vastauksensa kertomalla suoraan, että hallitus on perunut päätöksensä. Nyt keskustelu meni suuntaan, jossa saliin olisi tarvittu kirkassilmäinen lapsi toteamaan, ettei keisarilla tosiasiassa ole vaatteita, vaikka se itse ja sen lähimmät tukijat niin uskovatkin ja todistavatkin.

Valtiovarainministeri Kataisen puheenparren lempiajatuksia on kehoitus tarttua härkää sarvista. Pääministeri Vanhanen on Kataisen läheinen hallituskumppani, joten hän on toistuvasti altistunut tuolle kehoitukselle.

Hiihtely Rukan hangilla näyttää antaneen tarpeellisen määrän uhkarohkeutta ja tulos on nähtävissä. Hallituksen yksipuolinen päätös eläkeiän nostamisesta kahdella vuodella todellakin näyttää siltä, että on tartuttu härkää sarvista. Rohkeasti kohti vaaraa ja kaksi käsin kiinni.

Vaan nyt on ihan oikeasti jännittävää nähdä, miten tässä härkätaistelussa käy. Alkumerkit ovat kuin aidosta härkätaistelusta ikään. Härkää on nyt ärsytetty. Sille alkaa selvitä, että kyse on vastakkainasettelun vahvistumisesta. Ärsytetty härkä kokoaa voimiaan ja arvioi onko tässä käytävä hyökkäykseen.

Viestit ammattiyhdistysliikkeeltä, palkansaajajärjestöiltä ja tavallisilta suomalaisilta kertovat siitä, että pääministeri on onnistunut ärsyttämään ihmisiä. Työelämän ehtojen vakaus ja ennustettavuus on yksi kaikkein herkimpiä asioita ihmisten mielissä. Eläkejärjestelmän kehittäminen on saumattomasti kytköksissä tähän herkkään alueeseen. Mikään paniikki ei oikeuta siihen, että tälle alueelle on hallituksen puolelta tultu “härkää sarvista” otteilla. Mikään analyysi taloushaasteista ei anna uskottavaa perustelua sille, miksi hallitus tässä kohdassa sanoutui irti omasta hallitusohjelmastaan, jossa se sitoutui valmistelemaan kaikki työelämää koskevat ratkaisut yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa.

Näyttää siltä, että pääministeri, Kataisen huolimattomasti kannustamana, on tarttunut sarvista liian isoa härkää. Nyt olisi viisautta ilmoittaa, että eläkeiän korotushanke oli tarkoitettu keskusteluavaukseksi, jonka kautta haluttiin nostaa esiin kysymys työurien pidentämistarpeesta. Kun keskustelu on nyt todellakin käynnistynyt, olisi sitä syytä avata niin, että laajalla pohjalla lähdettäisiin katsomaan, miten eläkejärjestelmää ja hyvän työelämän edellytyksiä voidaan vahvistaa niin, että ihmiset viihtyvät työelämässä nykyistä pidempään.

Maanantai-iltana (2.3.2009) Turun pääkirjastossa pidetyssä ilmastonmuutospaneelissa kerroin pohtineeni päästökaupan mallia, jossa hiilidioksidin päästölupia olisi mahdollista saada metsän istuttamista vastaan. Mitä enemmän haluat hankkia päästöoikeuksia, sitä enemmän sinun pitää istuttaa metsää.

Tilaa tällaiselle toiminnalle on maailmassa. Sanoin, että ajatusta pitäisi tutkia ja kehitellä, koska varmaan siihen liittyy monia kysymyksiä kuten se, miten paljon energiaa metsän istuttaminen vaatii ja miten paljon tuosta energiasta on fossiilista, kuten dieselpolttoainetta.

Samana iltana vähän myöhemmin tartuin junassa Kauppalehteen. Lehden kansijuttuna oli Ruotsin entisen pääministerin ja sosialidemokraattien puheenjohtajan Göran Perssonin esittämä ajatus ”Metsät mukaan päästökauppaan”. Persson sanoo, että metsien kyky sitoa hiilidioksidia tulisi hyväksyä osaksi päästökauppaa. Jutun mukaan Persson pohdiskelee sitä, että pohjoisen pallonpuoliskon mailla on laajoja metsäalueita, jotka uusiutuessaan hakkuiden kautta toimivat merkittävinä hiilinieluina.

Minusta ajatus hiilinielujen liittämisestä päästökaupan osaksi on tärkeä. Päästökaupan perimmäinen ajatus on löytää toimiva ratkaisu kasvavaan ja ilmeiseen ilmastonmuutoksen uhkaan, joka on ytimeltään syntynyt fossiilisten polttoaineiden käytön tuottamista hiilidioksidipäästöistä. Biopolttoaineiden käyttö on pahimmillaan johtanut siihen, että sademetsiä on hakattu entistäkin enemmän. Näin on tuhottu tärkeitä hiilidioksidia ”syöviä” hiilinieluja. Näin ei ainakaan pidä toimia.

Perssonin arvovallalla esitetty ajatus metsien ottamisesta mukaan päästökauppakeskusteluun on hyvä. Toivottavasti se jalostuu malleiksi, jotka tuovat toimivia ratkaisuja hiilinielujen kasvattamiseen. Aavikoitten metsittäminen on mahdollista. Voisimme yhdistää aavikoitumisen pysäyttämisen ja ilmastonmuutoksen torjunnan. Olemassa olevien metsien kasvua voidaan vauhdittaa. Suomalaisella asiantuntemuksella voi ihan oikeasti olla tärkeä rooli näissä maapalomme kaikkein suurimmissa pulmissa. Esimerkkejä suomalaisten metsäasiantuntijoiden työn hyvistä tuloksista Afrikassa on jo olemassa. Siitä vain Suomi maailmankartalle tässäkin asiassa rohkeasti!

Käsillä oleva talouden taantuma ja laman uhka painavat raskaasti henkistä ilmapiiriä maassamme. Uutiset yt-neuvotteluista, lomautuksista ja irtisanomisista synnyttävät epävarmuutta ja lisäävät kansalaisten turvattomuuden tunnetta.

Lisääntyvä turvattomuuden tunne tekee ihmisistä varovaisia taloudellisissa ratkaisuissaan. Epävarmuuden kasvu heikentää valmiutta ottaa taloudellisia riskejä. Yhteiskunnan hyvän toiminnan kannalta on kuitenkin tarpeen että ihmisissä olisi rohkeutta ja luottamusta selviytymiseen tulevaisuuden haasteista. Rohkeutta tarvitaan koulutuksen hankkimiseen. Rohkeutta tarvitaan yrityksen perustamiseen. Rohkeutta tarvitaan uuden kodin perustamiseen. Rohkeutta tarvitaan lasten hankkimiseen. Rohkeutta tarvitaan elämän perushankintojen tekemiseen velkarahalla. Rohkeutta tarvitaan muuttamiseen uuden työpaikan perässä.

Suomalaisilla on ollut tätä rohkeutta menneinä vuosina. Mistä tämä rohkeus on saanyt alkunsa? Mikä on saanut aikaan sen, että vain harvat ovat masentuneet ja moni on epävarmuudenkin aikana tarttunut härkää sarvista? Suomalaisten rohkeuden keskeinen perusta on ollut laaja pohjoismainen hyinvointivaltio. Pohjoismaisen mallin keskeinen idea on laajassa julkisessa vakuutusmenettelyssä, jossa sosiaaliturva tuo laajan suojan silloin, kun jokin elämän riski toteutuu. Veroina kerättävät maksut palautuvat kansalaisille sosiaaliturvana elämänkaaren eri vaiheissa, tarpeen mukaan. Osa vakuutusturvasta toteutuu myös kansalaisten välisenä solidaarisuutena. Ne, joita riskit eivät kohtaa, osallistuvat “vakuutusmaksuillaan” kohtuullisen turvan tuottamiseen niille, joita riskit ovat kohdanneet.

Suomen ja muiden pohjoismaiden taloudellinen menestys perustuu juuri siihen, että hyvinvointivaltio on tuottanut niin vahvaa turvallisuutta riskien varalta. Esimerkiksi pankkien valmius myöntää pitkiä asuntolainoja on seurausta siitä, miten meillä kansalaisen taloudellinen turva järjestyy poikkeustilanteissa. Jos todella toivotaan, että suomalaiset jatkossakin ovat ennemmin rohkeita kuin masentuvia, on pidettävä huoli siitä, että laajan hyvinvointivaltion perusrakenteiden purkamiseen ei ryhdytä, vaan niitä ennemminkin vahvistetaan.

Uskon, että kansalaiset ovat jatkossakin valmiita tarttumaan härkää sarvista, kunhan laajan julkisen sosiaaliturvan perusta pidetään kunnossa.

EU:n määritelmän mukaan köyhyysriskirajan kohtaa henkilö, jonka tulot ovat alle 60% kaikkien suomalaisten mediaanitulosta. Mediaanitulo määritellään niin, että kun tulonsaajat laitetaan tulojen mukaiseen suuruusjärjestykseen, mediaanitulo on keskimmäisen tulonsaajan tulo.

Vuonna 2007 suomalaisten mediaanitulo asettui noin 1800 euroa / kk kohdalle. 60%:n säännön mukaan köyhyyssriskiraja oli noin 1080 euroa / kk. Tätä vähemmillä tuloilla elävät ovat köyhyysriskin piirissä.

Näin määritelty köyhyys on lisääntynyt huimasti vuoden 1990 jälkeen. Vuonna 1990 köyhyysriskirajan alapuolella oli 395 000 henkilöä, mikä oli 7,9% väestöstä. Vuonna 2000 luvut olivat 576 100 ja 11,3 % väestöstä. Kehitys on jatkunut myös talouden nousukaudella ja vuonna 2007 köyhyysrajan alapuolella oli 708 000 henkilöä eli 13,6% väestöstä.

Köyhyys on tavallisinta yksin asuvien henkilöiden parissa ja siellä ikäryhmissä alle 35 vuotta ja yli 65 vuotta. Yksinhuoltajien ryhmässä köyhyyden kasvu on ollut nopeata aivan viime vuosina. Kaikkein harvinaisinta köyhyys on niiden lapsettomien pariskuntien piirissä, jotka sijoittuvat ikäryhmään 35-64 vuotta. Pikkulapsiperheissä köyhyys on tavallisempaa kuin perheissä, joissa on kouluikäisiä lapsia.

Jatkuvassa köyhyydessä elävien määrä Suomessa on rajuimmin kasvanut, ja kuvaa yhteiskunnan vakavaa tilaa. Jatkuvassa köyhydessä eläviksi määritellään henkilöt, jotka ovat eläneet köyhyysrajan alapuolella kolmen vuoden ajan. Jatkuvassa köyhyydessä oli vuonna 2000 298 000 henkilöä eli 5,9% väestöstä. Vuonna 2007 luvut olivat 454 000 henkilöä ja 8,7 % väestöstä. Tilanne on erityisesti iäkkään vanhusväestön todellisuutta. Vuonna 2000 yli 80 vuotiaista 19,8 % eli jatkuvassa köyhyydessä. Vuonna 2007 luku oli 27,7 %.

Jatkuva köyhyys elämäntilanteena on tavallisinta yli 80 vuotiailla, sitten opiskelijoilla (12,3%) ja eläkeläisillä ( 11,2%). Jatkuvassa köyhyydessä olevien lukumäärä lisääntyi ajalla 2000-2007 kaikkiaan 156 302 hengellä.

(Tilastojen lähde: Veli-Pekka Jääskeläisen sähköpostin liitetiedostona lähettämä aineisto: Köyhyys suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, 2009)

Suhteellisen köyhyyden raju kasvu ei suoraan kerro absoluuttisesta köyhyydestä. Mutta tilastot kertovat raudanlujalla tavalla siitä, miten eriarvoisuus on rajusti kasvanut. Laajan enemmistön selvä tulotason nousu nostaa mediaanituloa ja samalla köyhyysriskin raja kohoaa. Kun pienituloisimpien tulokehitys pysähtyy perusturvaetuuksien jälkeenjääneisyyden takia, putoaa yhä useampi köyhyysrajan alapuolelle. Vähäinen kansaneläkkeen euromääräinen korotus ei riitä pitämään tulotasoa köyhyysrajan yläpuolella.

Suomi on jakaantunut kahtia entistä jyrkemmin. SATA-komitealla on vaikea tehtävä löytää tähän toimiva ratkaisu. Perusturvan korottamista on pidetty uhkana työnteon kannustavuudelle. Tällä argumentilla ei voi perustella sitä, että jatkuva köyhyys on niin tavallista yli 80-vuotiaiden kohdalla (27,7%). Ajatus heidän kannustamisesta töihin tuloköyhyyden keinoin on vähintäänkin jumalaton.

Kysymys Natosta nousi vahvimmin esiin valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta selonteosta tuoreeltaan käydyssä keskustelussa . Huomiota kiinnitettiin joihinkin eroihin verrattuna edelliseen selontekoon. Natoa kuvataan nyt laajemmin ja myönteisemmin. Suomen mahdollisuutta Nato-jäsenyyteen luonnehditaan asiallisesti ottaen kuitenkin samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Valtiopäivien avajaispuheessaan tasavallan presidentti Tarja Halonen nimenomaisesti totesi, ettei Suomi ole selonteon perusteella yhtään lähempänä tai kauempana Natoa kuin ennenkään.

Selontekoon sisältyy pari lyhyttä ekskurssin omaista tiivistelmää mediassa paljon näkyvyyttä saaneista aseellisista konflikteista. Tiivistelmät Gazasta ja Georgiasta on sijoitettu erillisiin laatikoihin muun tekstin sekaan. Lukijalle jää epäselväksi, mikä näiden laatikoiden tehtävä on. Konfliktien kuvaukset ovat tavattoman tiiviitä eikä konfliktien synnystä ja kulusta muodostu lukijalle selkeää käsitystä. Tiivistelmät luovat enemmän dramaattista kuvaa maailmasta kuin auttavat hahmottamaan mistä on kyse.

Erityisesti Gazan tilanteen osalta teksti antaa aivan liian yksinkertaistavan kuvan todellisuudesta. Turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta selonteossa keskeiseksi lähtökohdaksi on valittu laaja turvallisuuden käsite. Gazan tilanteen vähänkään täsmällisempi hahmottaminen edellyttäisi analyysia tämän käsitteen avulla.

On tottakai helppo ymmärtää millaista pelkoa ja levottomuutta Hamasin raketti-iskut aiheuttavat Israelissa. On selvää, että Israelin on otettava Hamasin aiheuttama turvallisuusuhka ja haitta vakavasti. Mutta kokonaistilanteessa on kyse muustakin kuin Hamasin raketeista ja Israelin vastatoimista.

Jokin viittaus konfliktin syihin olisi ollut paikallaan tällaisessa selonteossa. Mikä on ollut Israelin valtion politiikka palestiinalaisalueiden suhteen? Mitä seurauksia palestiinalaisten arkielämälle on ollut rajojen sulkemisilla ja muurien rakentamisilla? Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että Israelin toimet palestiinalaisia kohtaan ovat olleet niin kovia ja rajoittavia? Mikä rooli konfliktissa on ollut Israelin politiikalla uusien siirtokuntien rakentamisessa palestiinalaisalueille? Mitä poliittisia päämääriä Israel tavoittelee siirtokuntien rakentamisella? Miksi ääriliikkeenä toimiva Hamas voitti vaalit?

Selonteon tulisi tähdätä asioiden syvälliseen ymmärtämiseen. Vain sitä kautta se voi edistää turvallisuuden rakentamista Euroopassa, sen lähialueilla ja koko maailmassa. Israelin ja palestiinalaisten konfliktin kehittymisellä on kriittinen merkitys koko Lähi-Idän ja maailman kannalta. Olisikin tärkeätä, että myös Suomessa tähän kysymykseen paneuduttaisiin aikasiempaa kunnianhimoisemmin.

Lasten perusoikeuksiin pitäisi kuulua oikeus riittävään vanhempien päivittäiseen läsnäoloon. Pääministeri Vanhasen kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että yhteiskunnassa tulisi löytää ratkaisuja, joiden avulla vanhemmat kykenevät antamaan nykyistä enemmän aikaa erityisesti pienimmille lapsilleen (TS 12.12.).

Vanhasen esittämä siirtyminen nykyisestä puolisoiden erillisverotuksesta perheverotukseen näyttää äkkiseltään kiinnostavalta tavalta kannustaa hyvätuloisen puolison pienituloista kumppania jäämään koti-isäksi tai kotiäidiksi. Kun pienipalkkainen jää kotiin, hänen puolisonsa verotus kevenee. Perheverotuksessa puolisoiden tuloja ja verotusta kohdeltaisiin yhteisinä.

Ennen mallin käyttöönottamista tulisi selvittää, mitä muita seurauksia sillä olisi. Olisiko perheellä jatkossa myös yhteinen ansiosidonnainen työttömyysturva? Olisiko puolisoiden eläketurva myös yhteistä, yhteisiin ansiotuloihin perustuvaa etuutta? Miten avo- ja avioerot, perheen rikkoutuminen, vaikuttaisivat näiden etuuksien jakoon puolisoiden kesken? Lisääntyisikö niiden puolisoiden lukumäärä, joilla ei ole lainkaan taloudellista itsemääräämisvaltaa? Johtaisiko malli siihen, että jatkossakin pieneläkeläisten valtaosa olisi naisia?

Perheverotukseen siirtyminen olisi tietoinen tapa heikentää työhön kannustavuutta. Työn vastaanottaminen kun kiristäisi myös jo työssä olevan puolison verotusta.

Suomessa perheiden tukeminen yhteiskunnan puolelta on perustunut erilaisiin etuuksiin, mm. hoitovapaajärjestelyihin, kotihoidon tukeen sekä lapsilisiin. Aiemmin käytössä olleiden verovähennysten merkitys on pienentynyt. Nykytilanteen ongelmia tulisi ratkaista perhe-elämän ja työn yhteensovittamista edistävillä joustavilla käytännöillä. Puolisoiden erillisverotuksesta luopuminen vaarantaisi suomalaiseen kulttuuriin tärkeänä arvona kuuluvan sukupuolten tasa-arvon.