Päiväkirja

Elinkeinoelämän keskusliiton puolelta on toistuvasti todettu, ettei paluuta tupo-aikaan ole. Viimeksi tästä muistutti alkuviikosta päättäväiseen sävyyn Eeva-Liisa Inkeroinen. Samaan aikaan palkansaajajärjestöt ovat muun muassa pian eroavan Lauri Ihalaisen tavoin tuoneet julki toivomuksen, että jotain yhteistä koordinaatiota ennen seuraavaa palkkakierrosta saataisiin aikaan.

EK:n puolelta ei ole ilmaistu suurta iloa siitä, mitä tapahtui vuoden 2007 sopimuskierroksella. Holtittomuutta oli kuulemma sekä yritysten että palkansaajien puolella. Ratkaisut tulivat työnantajille kalliiksi. Palkansaajat kykenivat ottamaan sen mikä otettavissa oli. Ilo nimellisesti reippaista palkankorotuksesta oli kuitenkin lyhytaikainen, kun inflaatio erinäisistä syistä on päässyt kiihtymään reilusti yli neljän prosentin tasolle. Ostovoiman todellinen kasvu ei päätä huimaa.

Maanantaisessa julkitulossaan Inkeroinen varoitteli palkansaajia hakemasta uudestaan pikavoittoja seuraavalla sopimuskierroksella. Inkeroisen ja EK:n pitäisi kuitenkin tässä katsoa peiliin, eikä moralisoida palkansaajien suuntaan. EK:n nurja suhtautuminen kattavaan, sopimuspohjaiseen tulopolitiikkaan rapauttaa työelämää koossa pitänyttä yhteisöllisyyttä. Työpaikka- ja yksilökohtaiset palkkaratkaisut lisäävät paitsi työntekijöiden välistä, individualismia vahvistavaa, kilpailua myös epävarmuutta. Ison sopimisvoiman puuttuessa jokainen lähtee hakemaan itselleen sen mikä on otettavissa, siltä varalta, että tulevaisuudessa mitään ei ole saatavissa. Tämä johtaa vaatimuksiin, jotka työnantajan puolelta voivat tuntua pikavoittojen metsästämiseltä.

Onko tämä palkansaajien halu turvata oma tulevaisuus kuitenkaan sitä ahneutta, joka vaarantaa koko maailman finanssimarkkinat tai edes kotimaisen elinkeinoelämän? Ei varmasti. Nykyinen taantuma ja kenties lama on peräisin suurpääomasijoittajien pohjattomasta ahneudesta, jolle hallitukset olivat liian kauan sokeita. Ahneuksissaan he lähtivät hakemaan satojen miljoonien dollareiden pikavoittoja riskisijoitusten avulla. Olisi arvokasta, jos Elinkeinoelämän keskusliitto omasta puolestaan tekisi voitavansa, jotta nämä pikavoittojen ahneet metsästäjät eivät jatkossa vaaranna talouden vakaata kehitystä meillä ja muualla.

Jos palkansaajien ahneus on EK: lle ongelma, kannattaisi vielä kerran miettiä paluuta laajaan sopimuspohjaiseen järjestelmään. Yksilökohtaisten rahallisten kannustimien ohella tuottavuutta voidaan nostaa kehittämällä johtajuutta, organisaatioita ja työkulttuureja. Työmotivaation ja luovuuden virittäminen huippuunsa ei synny rahalla vaan muilla, syvällisemmillä instrumenteilla.

Meneillään oleva finanssi- ja reaalitalouden kriisi on haastanut hallitukset eri puolilla maailmaa tekemään taloutta vakauttavia päätöksiä. Taloudellinen toiminta perustuu nykyaikaisessa maailmassa aivan keskeisesti siihen, että toimijoiden kesken vallitsee luottamus. Satoja miljardeja dollareita liikutteleva pörssikauppa toimii ihmisten uskomusten varaisesti. Sitä myydään, minkä arvon uskotaan olevan laskussa. Sitä ostetaan, minkä arvon ajatellaan olevan nousussa.

Tavallisen ihmisen elämään tällaisessa taloudessa vaikuttaa se, miten rahalaitokset uskovat häneen. Meneillään olevan finansskriisin eräs alkusyy oli tämän uskon tutkimisen täydellinen sivuttaminen. Ihmisille annettiin Yhdysvalloissa asuntoluottoja, vaikkei ollut olemassa mitään käsitystä siitä, miten he uskottavalla tavalla voisivat koskaan selviytyä veloistaan.

Kriisin puhjettua pankit tulivat jälleen kerran varovaisiksi. Lainakorkojen riskimarginaaleja korotettiin. Ihmisten selviytymiskykyä arvioidaan nyt tarkemmin. Lainan saanti riippuu jälleen siitä, miten vahvan luottamuksen lainan ottaja kykenee synnyttämään pankin taholla. Ennen lainapäätöstä selvitetään ansiot, velat ja vastuut.

Suomalainen ansiosidonnainen sosiaali- ja työttymyysturvajärjestelmä on olennainen tekijä tässä arvoinnissa. Lainan myöntäjä ei ole harkinnassaan ainoastaan senvarassa, mitkä ovat lainanhakijan säännölliset ansiot ja miten vakaa työsuhde hänellä on. Pankin ja lainanhakijan tilannetta helpottaa olennaisesti se, että työntekijä kuuluu yleisen sairausvakuutusjärjestelmän, eläkevakuutuksen sekä työttömyysturvajärjestelmien piiriin. Lainanhakijan elämäntilanteessa tapahtuvat äkillisetkään muutokset eivät pudota hänen talouttaan tai selviytymiskykyään nollatasolle.

Suomessa rahalaitokset uskaltautuvat uskomaan ihmisiin rohkeammin kuin maissa, joissa tämän kaltaista sosiaaliturvajärjestelmää ei ole. Laaja, ansiosidonnainen sosiaaliturva tuo vakautta paitsi yksilön elämään, myös kansantalouteen ja rahamarkkinoiden toimintaan. Siksi on syytä suhtautua kriittisesti ajatuksiin ansiosidonnaisen sosiaaliturvajärjestelmän heikentämisestä.

Parempaa tulosta toivottiin, huonompaa pelättiin. Vaalien eteen tehty mittava työ ei ollut turhaa. Monilla paikkakunnilla saavutettiin odotettua parempiakin tuloksia. Olo on lopulta helpottunut, kun sijoituimme valtakunnallisessa kannatuksessa yhtä sijaa ylemmäs kuin eduskuntavaaleissa.

Silti mietteet ovat nyt vakavat. Äänestäjät eivät näköjään olleet kuntavaaleissa kiinnostuneita siitä kuka on hallitusvastuussa ja kuka ei. Osa hallituspuolueista kasvatti merkittävästi kannatustaan. Samoin oppositiossa oleva Perussuomalaiset. Hallituspuolueista Keskusta menetti kannatustaan roimasti, oppositossa koko vasemmisto menetti kannatustaan.

Onko vastausta etsittävä siitä, mitkä puolueet kykenivät selvimmin viestittämään positiivista muutosta ja uudistuskykyä? Kokoomus on ensimmäisenä suurista puolueista joutunut hakemaan uutta ilmettä kovin heikon kannatuksensa nostamiseksi. Toistuva aseman vahvistaminen vaali vaalilta osoittaa, että Kokoomus on onnistunut ilmeensä uudistamisessa.

Perussuomalaiset ovat kyenneet uudelleen lämmittämään vennamolaisen protestiliikkeen, joka uudella vuosisadallamme saa nykyaikaisen käyttövoimansa EU-kritiikistä. Siinä se onnistuu erottautumaan kaikista suurista puolueista, joiden johdolla Suomi vietiin EU:n jäseneksi. Suomalaisen yhteiskunnan koettujen epäkohtien synnyttämä kritiikki löytää kotipaikkansa protestipuolueesta, joka ei ole joutunut kantamaan hallitusvastuuta. Nykyhallitukseen kohdistuva kritiikki ei purkaudu ainakaan vielä SDP:n kannatuksen nousuna. Keskustan kannatuksen laskeminen kanavoitui perussuomalaisiin. SDP:n hankalaa tilannetta kuvaa sekin, että joidenkin tutkimusten mukaan monet luulevat SDP:n olevan edelleen hallituksessa.

Vihreiden kannatuksen nousu on jossain määrin yllättävää, ottaen huomioon puolueen suhteellisen haasteellisen aseman porvarihallituksen sisällä. Ihmisten huoli ympäristön tilasta, etenkin ilmastonmuutoksen uhka, lienee yksittäisenä syynä merkittävä tekijä ihmisten äänestyskäyttäytymiselle. Vihreät ovat onnistuneet edelleen ylläpitämään kuvaa itsestään erityisenä vihreiden asioiden osaajapuolueena.

SDP:n oman jatkotyöskentelyn tehtävänä on mielestäni vastata kahteen kysymykseen: 1) Mitkä ovat maltillisen vasemmistopuolueen erityiset tehtävät nykyaikaisessa ja tulevaisuuteen suuntautuvassa Suomessa? Nämä erityiset tehtävät tulee voida ilmaista niin, että ne selkeästi erottavat meidät omaksi poliittiseksi liikkeeksi. 2) Mikä näistä SDP:n erityisistä tehtävistä on ilmaistavissa lyhyesti ja ytimekkäästi niin, että vähintään neljäsosa suomalaisista haluaa antaa täyden tukensa tämän tehtävän toteuttamiselle?

Toisin sanoen: Tarvitsemme kykyä selvemmin erottautua omaksi liikkeeksi ja vähintään joka neljännen ihmisen tuen omalle tehtävällemme.

Kävin Ilmajoella työväentalon juhlassa. Kuuntelin puheita, joissa selostettiin talon syntyhistoriaa ja sitä yhteisöä, jonka toimesta talo, jo toinen paikkakunnalla, aikanaan saatiin pystyyn ja nyt ylläpidetään. Puheista tuli Kokoomus mieleen. Talon rakentaminen ja ylläpito perustuu enimmäkseen muuhun kuin julkiseen rahoitukseen. Taustalla on yhteisössä vallinnut ja edelleen elävä talkoohenki. Työväentalot niin Ilmajoella kuin muuallakin ovat syntyneet “tekemisen meiningillä.”

Kokoomus on sata vuotta myöhemmin löytänyt tämän ajatuksen. Tervetuloa mukaan talkoisiin ja tekemisen meininkiin sieltä oikealtakin!

Eduskuntaryhmämme vieraana kävi tänään TEHY:n johtoa. Tapaaminen oli merkittävä ja ainakin omasta mielestäni myös hoitava, terapeuttinen. Oli tärkeätä tulla kasvokkain ja kohdata nuo ihmiset, joiden elämään eduskunnan päätöksella puututtiin rajulla tavalla vuosi sitten syksyllä kun työtaistelu laukaistiin pakkolain avulla. Tapaaminen henki luottamusta ja kunnioitusta.

Työtaistelussa olivat vastakkain perinteinen ajatus hoivatyöstä kutsumusluonteisena, osin talkoina tehtävänä työnä ja moderni ajatus siitä, että myös naisvaltaisille aloille kuuluu oikeudenmukainen palkkataso. Ajatus oikeudenmukaisen palkan vaatimisesta hoiva-alalla on vahvistunut sitä mukaa kun työnantajapuoli on ottanut käyttöön bisnesmaailman termejä kuten tuottavuus, kustannustehokkuus, toiminnan tehostaminen ja rationalisointi.

Työnantajan muuttaessa hoitoalan henkistä kulttuuria ja ilmapiiriä, muutos on vaikuttanut myös työntekijäuolen henkiseen ilmapiiriin ja käsitykseen työstä. Talkoilla syntyvä tekemisen meininki istuu huonosti siihen kulttuuriin, jossa tuottavuus ja taloudellinen tehokkuus ovat toiminta-analyysin ydintermejä. Kulttuurisesti ristiriidassa olevia puhetapoja ei voi sovittaa yhteen, vaikka talkoot olisivat taloudellisessa mielessä kuinka hyvä toimintastrategia tahansa.

Terveyskeskusten laaturemontti ei synny talkoilla vaan ammattimaisella analyysillä, johtamisella ja riittävillä resursseilla. Hoitajille ja lääkäreille tulee synnyttää kokemus, että heillä on mahdollisuus ammattiin, joissa kohtuullinen työpanos riittää, eikä talkootyötä vaadita. Syyllistämiseen perustuva talkoovaatimus vie velvollisuudentuntoisilta ammattilaisilta työn ilon ja lopulta työntekijät perusterveydenhuollosta.

Työväentalojen talkoot runsas sata vuotta sitten ja sen jälkeen syntyivät tietynlaisesta henkisestä ilmapiiristä. Yhteisö syntyi aidosti merkittävän aatteen ympärille. Aatteen ilmaisemien tavoitteiden ajamista varten tarvittiin yhteistä toimintaa ja toimintatiloja. Talkoot ja vapaaehtoinen tekemisen meininki tähtäsivät siihen, että maahamme syntyy toimiva demokratia, lainsäädäntöä ja oikeudenmukainen verotusjärjestelmä, joiden avulla turvataan kansalaisten arki siten, ettei se ole talkoista riippuvaista.

Tervetuloa talkoohenki tänäkin päivänä. Sillä on oma tärkeä merkityksensä. Sosialidemokraattinen puoluekaan ei kykene ajamaan yhteiskunnallisia tavoitteitaan, ellei meiltä löydy jatkuvaa ja uudistuvaa talkoohenkeä ja tekemisen meininkiä. Juuri nyt, kuntavaalien alla, meillä on mahdollisuus näyttää, että meidänkin väki riehaantuu talkoisiin ja tekemisen meininkiin. Että olemme aatteesta innostuneiden ihmisten kansanliike.

Suomen ev.lut. kirkkoa on mediassa vedetty kölin alta mennen tullen viime vuosien aikana siitä syystä, että kirkko on kiinnostunut työntekijöittensä yksityiselämästä. Monet kirkon virat ovat sellaisia, joiden vastaanottamiseen liittyy moraalisen lupauksen antaminen yksityiselämän esikuvallisuudesta. Ajatus työn ja yksityiselämän yhteen kytkemisestä ei kirkossa koske vain pappeja vaan monia muita virkaryhmiä, jotka kirkossa juhlallisesti vihitään tai siunataan virkaansa.

Kirkko on joutunut julkisuuden hampaisiin sitä pahemmin, mitä vahvemmin lainsäädännössä on edistytty yhdenvertaisuuden periaatteen lujittamisessa ja mitä lujemmin on kriminalisoitu perusteeton syrjintä. Kun kirkko on perinteisesti tahtonut lukea itsensä ihmisoikeuksien puolustajian eturiviin, se on joutunut perusteellisesti miettimään omaa identiteettiään, kun myös seksuaalivähemmistöjen oikeudet on otettu ihmisoikeuksien piiriin.

Luterilaisen kirkon erityiset vaikeudet ovat koskeneet sitä, miten se suhtautuu niihin työntekijöihinsä, jotka elävät toisella tavalla kuin kirkko on perinteisesti opettanut. Kirkon oman opillisen näkemyksen mukaan eettiset asiat eivät kuulu kirkon oppiin vaan yleisen moraalisen harkinnan piiriin. Kysymys seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ei siten ole kirkossa “uskonasia” vaan omantunnon eli eettisen harkinnan asia.

Syrjinnän kieltävä lainsäädäntö mahdollistaa henkilöiden eriarvoisen kohtelun silloin, kun tähän on olemassa erityinen ja riittävä peruste. Kirkon johtavat juristit ovat todenneet, että kirkon kannalta tällaista perustetta ei ole, koska kysymys homoseksuaalien asemasta ei kirkossa ole opillinen kysymys. Seurakuntien mahdollisuudet menestyä oikeudessa, jos niitä syytettäisiin parisuhteensa rekisteröineen työntekijän syrjinnästä, ovat siten vähäiset. Kirkossa nyt käynnissä oleva keskustelu ei koskekaan tätä kysymystä vaan kysymystä siitä, pitäisikö kirkon laatia siunaamiskava samaa sukupuolta olevien parien suhteen siunaamista varten.

Alma Median johdon päätös purkaa juuri tehtävään valitun Lapin Kansan päätoimittajan työsuhde on hätkähdyttävä. Julkisen informaation perusteella näyttää ilmeiseltä, että työsuhteen purkaminen on perustunut lain kieltämään syrjintään. Erikoista on, että saman mediayhtiön peruslinjana on tähän asti ollut yksilöllisyyden ja yksilönvapauden kunnioittaminen ja puolustaminen. Kirkko on tämänkin mediatalon toimesta leimattu vanhoilliseksi, kun se on edennut seksuaalivähemmistöjen aseman tunnustamisessa verkkaista tahtiaan.

On selvää, että myös maakuntalehden on ensisijassa noudatettava voimassaolevaa lakia ja vasta sen jälkeen ottaa huomioon lukijakuntansa mielipiteitä. Valveutuneella lehdistöllä on aina myös sivistys- ja ihmisoikeustehtävä. Mediatalo, joka unohtaa tämän, on asettanut viestinnän tavoitteet vaatimattomalle tasolle. Mikä on mediayhtiön uskottavuus kriittisenä viestinnän talona, jos se maakuntalehden lukijoiden pelossa syyllistyy juuri palkkaamansa päätoimittajan lainvastaiseen syrjintään?

Hämeenlinnan puoluekokouksesta lähtien olen yrittänyt saada otetta puoluekokouksen asettamasta maksuttoman päivähoidon tavoitteesta. Kesällä Porissa huomasin, miten oivallinen maali tästä oli tullut muiden ivailulle. Hyvätuloisen Kataisen oli helppo median edessä aidosti ihmetellä sitä, miksi sosialidemokraatit haluavat vapauttaa hänet päivähoitomaksuista, vaikka hän mielellään maksaa lastensa päivähoidosta. Jutta Urpilainen lähti tällä teemalla liikkeelle Hämeenlinnassa ja selvisi Porissakin altavastaajana ihailtavan hyvin.

Silti asia on kimurantti. Olen mielessäni ehtinyt harmitella sitäkin, miksi en Hämeenlinnassa vastavalittuna varapuheenjohtajana käynyt vaatimassa kaimaltani Taipaleen Ilkalta lisää perusteluja tälle tavoitteelle. On kuitenkin selvää, että puoluejohdon jäsenenä olen puoluekokouspäätösten takana. Perusteluja joudun silti itse miettimään.

Minulle ei riitä perusteluksi se, että me haluamme jäljitellä Forssan ohjelmaa. Minulle ei ihan riitä perusteluksi sekään, että haluamme asettaa tavoitteeksi jotain sellaista, mitä muut eivät rohkene. Maksuton päivähoito ei myöskään ole uudistus, joka hyödyttäisi niitä, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa. Siitä koituva hyöty on suurin niille lapsiperheille, jotka ovat keskituloisia ja sitä rikkaampia. Köyhimmät lapsiperheet ovat jo nyt 0-maksuluokassa ja siten maksuttoman päivähoidon piirissä.

Maksuton päivähoito on mielekäs tavoite siksi, että se on erittäin vahva väline sukupuolten tasa-arvon edistämiseen. Kun lapsiperheessä mietitään pienen lapsen hoidon vaihtoehtoja, puntarissa on se, miten eri vaihtoehdot vaikuttavat äidin (joskus harvoin isän) tulevaisuuteen työelämässä, uralla, taloudellisen riippumattomuuden ja sosiaaliturvan suhteen. Kuinka paljon pitää maksaa siitä, että äiti (joskus harvoin isä) voi edetä opinnoissaan, urallaan, ammatissaan, eläketurvansa kartuttamisessaan. Kuinka paljon pitää maksaa siitä, että naisilla olisi lasten saamisesta huolimatta suurinpiirtein yhdenvertainen asema miesten kanssa. Jotta naisenkin euro kasvaisi metrin mittaiseksi.

Päivähoitomaksut ovat se euroissa laskettava hinta, jonka perhe maksaa silloin, kun perheessä priorisoidaan näitä asioita. Päivähoidon maksuttomuus merkitsisi sitä, että kaikki veroa maksavat osallistuisivat niihin kustannuksiin, joita naisten tasa-arvon lisäämisestä syntyy, kun lapset viedään päivähoitoon ja näin mahdollistetaan naisten pysyminen mukana ammatillisessa ym. kehityksessä.

Verovaroista kokonaan kustannettava päivähoito olisi tasa-arvoa lisäävä paitsi sukupuolten välillä, myös eri perhetyyppien välillä. Lapsellisuudestaan tai perhekoostaan riippumatta jokainen veronmaksaja kantaisi aikaisempaa suuremman vastuun lasten päivähoidon ja varhaiskasvatuksen kustannuksista kuten nyt kantaa perusopetuksen kustannuksista.

Maksuton päivähoito on kustannuksiltaan kohtuullinen, mutta vaikutuksiltaan tehokas keino edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa erityisesti keski- ja hyvätuloisissa perheissä. Kyllä siinä nyt vaan on järkeä.

Karl Marxin mukaan uskonto on kansan oopiumia. Hänen mielestään uskonto tarjosi kurjuudessa elävälle kansalle lohdutusta luvatessaan uskovaisille taivaan ihanuudet kuoleman jälkeisessä elämässä. Marxin mukaan tällainen uskonnollinen lohdutus passivoi ihmisiä niin, etteivät he ryhtyneet parantamaan olojaan yhteisvoimin. Uskonnon oopiumi piti torjua, koska se esti työväestöä ja köyhälistöä ryhtymästä yhteiseen taisteluun kärsimystä, sortoa ja kurjuutta vastaan. Uskonto teki ihmisten unelmista tuonpuoleisia, eikä unelmista siksi ollut arkipäivän muutosvoimaksi.

Oskari Juurikkala kirjoittaa Ylioppilaslehden kolumnissaan (17/2002), että demokratia on oopiumia, joka tuudittaa kansan uneen. Juurikkalan mukaan demokratia luo aina eliitin, joka käyttää kansan sille antamaa valtaa. Kansa tyytyy tai alistuu eliitin tekemiin päätöksiin ja ihailee vallankäyttäjiä silloinkin, kun on päätöksistä eri mieltä. “Demokratia on palvonnan muoto. Demokratiassa aasit palvovat shakaaleja.”

Juurikkala peräänkuuluttaa yksilön autonomiaa: “Ihmisen täytyy kokea hallitsevansa omaa elämäänsä. Vain silloin voi kasvaa ihmisenä, moraalisena olentona. Mutta se ei ole valtion mieleen. Kansan tulee käyttäytyä kuin sylilapsi, jota äiti-valtio ruokkii ja hoivaa.”

Antaessamme SDP:ssä tilaa ihmisten puheelle unelmista emme halua luoda kansalaisille uutta oopiumia. Me herättelemme ihmisiä näkemään ja lausumaan julki vaihtoehtoja nykyiselle politiikalle. Emme pidä reiluna sellaista poliittista kulttuuria, jossa päätökset perustellaan sillä, ettei muita vaihtoehtoja ole. Poliittiset päätökset syntyvät tavoitteiden, päämäärien ja niiden takana olevien arvojen pohjalta. Päämäärät ja arvot ovat aidosti vaihtoehtoisia.

Marxin tavoin uskomme, että ihmisillä on oikeus odottaa ja toivoa ja tavoitella parempaa tässä ajallisessa elämässä. Unelmat ovat sen sanomista, mitä me odotamme, toivomme ja tavoittelemme. Puhe unelmista ei ole ruusunpunaista unelmointia, jolla otetaan etäisyyttä harmaaseen arkielämään. Puhe unelmista on aitojen ja innostavien vaihtoehtojen nimeämistä.

Siksi unelmat eivät ole huumetta vaan yhteiskunnallinen muutosvoima.

En tiennytkään että amiraali Horatio Nelsonia (jonka näköispatsas seisoo korkean pilarin päässä Lontoon Trafalgar Squarella) pidetään briteissä lähes pyhimyksenä. Vierailulla Royal Maritime Museumissa tuokin selvisi. Mieshän menetti oikean kätensä Niilillä taistelussa ranskalaisia vastaan nelikymppisenä ja 1798 ja kuoli 7 vuotta myöhemmin Trafalgarin taistelussa Gibraltarin seuduilla espanjalais-ranskalaista laivastoa vastaan.

Taistelu oli brittien kannalta voittoisa, mutta Nelson tuotiin vainajana kotiin. Museossa esitellään Nelsonin palvonnan erinäisiä merkkejä. Erikoisinta on maalaus, joka kuvaa Nelsonin taivaaseen ottamista. Lisäksi kerrotaan Nelsonin viimeisistä sanoista jotka ovat tyyliltaan sellaisia kuin mitä Jeesus Nasaretilaisen kerrotaan kuolemansa hetkellä lausuneen. Nelsonin inhimillistä puolta valottaa selostus rakkaussuhteesta häntä Niilin taistelun jälkeen hoitaneeseen tutun herran vaimoon, joka sittemmin synnytti Nelsonille lapsen.

Lontoossa tulee väkisinkin luettua paikallisia lehtiä. Juuri näinä aikoina puhuttaa kansallisen terveydenhuollon merkittävä uudistushanke. Edellisen uudistuksen hyviä tuloksia on jonojen merkittävä lyheneminen 18 kuukaudesta 4 kuukauteen keskimäärin. Tämän uudistuksen jalkoihin on pahasti jäänyt hoidon ja palvelujen muu laadun kehittäminen. Jonojen lyhentäminen väkisin on saattanut heikentää potilaan kokemusta palvelun laadusta.

Kesäkuun lopussa julkistettiin professori, lordi Ara Darzin laaja selvitys ja suunnitelma terveydenhuoltojärjestelmän laadullisesta kehittämisestä. “Hoidon laadun pitää olla kansallisen terveyspalvelun sydämessä.” Lehdissä on ollut pääosin innostuneita arvoita tehdyista ehdotuksista. Pääosassa tulee olemaan hoito- ja palveluketjujen sujuvuuden kehittäminen, potilaan valinnan vapauksien lisääminen ja jatkuvan laadunarvioinnin tuominen järjestelmän kaikille tasoille. Järjestelmä olisi edelleen julkisesti rahoitettu ja pääosin tuotettukin, mutta asiakkaat voisivat itse valita mistä yksiköstä hankkivat palvelunsa. Laatuarvioinnin julkisuus toisi mukanaan määrätynlaisen kilpailun ja kannusteen julkiseen terveydenhuoltoon.

Palvelujen laadun parantaminen keskusteluttaa meillä Suomessakin. Nyt kannattaa seurata mitä Britanniassa tällä sektorilla tapahtuu. Ihan riippumatta siitä miten Labourin ja Gordon Brownin asema kehittyy. Nyt näyttää siltä että Brownista tuskin uutta Nelsonia tulee.

Poikkeuksellisen syvä sukellus lamaan 90-luvun alussa kutsui kansalaisjärjestöt ja kirkot uudenlaiseen tehtävään. Selvimmin tämä muutos näkyi ev-lut. kirkon diakoniatyössä. Hyvinvointi-Suomen kehittyessä viime vuosisadalla kirkon diakoniatyö oli pitkälti luopunut diakonissojen kotisairaanhoitotyöstä ja painottunut henkisen ja hengellisen avun antamiseen. Asiakkaat olivat ikääntyneempää väestöä.

90-luvun laman myötä diakoniatyö joutui kohtaamaan ihmisten aineellisen puutteen ja taloudellisen toimeentulon romahtamiseen liittyvän ahdistuksen. Asiakaskunta miehistyi ja nuoreni. Julkisen vallan, kuntien ja valtion toimet konkurssien ja työttömyyden musertamien ihmisten hyväksi olivat riittämättömiä. Koko kansantalouden kannalta nämä ihmiset, vaikka heitä oli paljon, muodostivat kuitenkin vähemmistön, marginaalin. Harjoitettu politiikka tähtäsi koko kansantalouden pelastamiseen. Radikaaleilla toimilla tähdättiin yritystoiminnan elvyttämiseen ja sitä kautta toimeliaisuuden ja työllisyyden kasvun vauhdittamiseen.

Kirkon ja järjestöjen rooliksi tuli rakentaa turvaverkkoja heille, joita eivät julkisen vallan heikentyneet turvaverkot kyenneet suojaamaan. Kirkon diakoniatyö toimi mottonsa mukaisesti: “tuomme apua erityisesti niille, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa ja joita kukaan muu ei auta.” Avun antamisen ohella diakoniatyö totesi painokkaasti, että hyvinvointiyhteiskunnassa turvaverkkojen rakentaminen on julkisen vallan, ei kirkon tai järjestöjen tehtävä.

Kykeneekö julkinen valta huolehtimaan kaikkein heikoimmista? Demokratiassa valtaan pääsevät ne, jotka vaaleissa kykenevät vetoamaan suurimpiin väestöryhmiin. Heikoimmassa asemassa olevat kuuluvat lukumäärältään marginaaliin, eivätkä muodosta vaaleissa merkittävää äänestäjäjoukkoa. Vaalit eivät takaa sitä, että marginaalit saisivat äänensä kuuluville, pikemminkin päinvastoin.

Heikoimmassa asemassa olevien turvana eivät olekaan vapaat vaalit vaan yhteiskunnassa hyväksytty perusoikeuslainsäädäntö. Perustuslaki heijastelee sitä, miten korkein julkinen valta haluaa ymmärtää suommalaisen yhteiskunnan perustavat arvot ja identiteetin. Arvot ja identiteetti on jotain pysyvämpää kuin vaaleissa suurilta väestöryhmiltä saatu valtakirja. Perustuslaki velvoittaa hallitusta toimimaan vähemmistössä olevien ihmisten hyväksi silloinkin, kun toiminnasta ei ole saatavissa poliittisia pisteitä.

Kansalaisjärjestöjen ja kirkon rooli marginaalissa olevien puolestapuhujana ja auttajana on tuskin ohi menevä ilmiö. Poliittinen valta Suomessa on nykyisessä käytännössä keskittynyt vahvojen enemmistöhallitusten käsiin. Pääsy hallitusvaltaan edellyttää kykyä vedota laajoihin väestöryhmiin. Tässä kilvassa pienten väestöryhmien murheet helposti unohtuvat.

Demokratia on heikoimmassa asemassa olevien kannalta yhtä solidaarinen kuin ovat äänestäjät. Mitä vahvemmin ja mitä suurempina joukkoina äänestäjät vaativat parannuksia heikoimmassa asemassa olevien ihmisten hyväksi, sitä vahvemman valtakirjan saavat poliittiset päättäjät näiden asioiden edistämiseen. Mitä kovemmin suuret väestöryhmät äänestäessään ajavat vain omia etujaan, sitä heikommaksi käy niiden toivo, jotka eivät saa ääntään kuuluville.

Vaalirahoitusta koskevassa keskustelussa on kysytty myös, pitäisikö vaalitapaa muuttaa niin, että vaalit voitaisiin käydä ilman kasvavaa tarvetta ehdokkaiden henkilökohtaiseen vaalirahoitukseen.

Yhtenä ratkaisuna on pohdittu mahdollisuutta siirtyä ns. pitkien listojen käyttöön. Äänestäjän roolina olisi tehdä valinta eri poliittisten puolueiden välillä. Puolueet päättäisivät siitä, ketkä ehdokkaista pääsevät vaaleissa läpi sen mukaan kuin puolue saa vaaleissa ääniä. Vaalimainonta olisi osa puolueiden eikä ehdokkaiden välistä kilpaa. Tämä muuttaisi vaalirahoituksen luonnetta merkittävästi.

Pitkien listojen järjestelmää vastustetaan, koska sen koetaan vähentävän äänestäjän vaikutusmahdollisuuksia ja siten heikentävän demokratiaa. Järjestelmän käyttöön ottaminen ei näytä todennäköiseltä, mutta silti sitä kannattaa pohtia.

Kansalaisen toiveena on, että hän äänestäessään voisi tarkalleen tietää, miten hänen antamansa ääni vaikuttaa vaalin tulokseen. Henkilövaalissa äänestäjä tietääkin, kenelle hän antaa äänensä. Suhteellisessa vaalitavassa, joka on meillä käytössä, äänestäjän antama ääni ei kuitenkaan vaikuta vain sen henkilön läpipääsyyn, jota hän äänestää. Annettu ääni tulee sen puolueen ehdokaslistan hyväksi, jonka ehdokkaana kyseinen henkilö on. Annettu ääni vaikuttaa kaikkien samalla listalla olleiden mahdollisuuteen tulla valituksi.

Suhteellinen vaali ei ole yksinkertaisella tavalla välitön vaali, koska yhdelle ehdokkaalle annettu ääni vaikuttaa välillisesti positiivisesti myös muiden ehdokkaiden läpipääsymahdollisuuksiin.

Pitkien listojen käyttö vahvistaisi puoluejäsenyyden merkitystä, jos ehdokkaiden asettaminen listalle voisi esim. eduskuntavaaleissa tapahtua vaalipiireittäin toteutettavassa jäsenäänestyksessä. Vaalipiirissä olevat puolueen jäsenet asettaisivat ehdokkaat ja päättäisivät heidän keskinäisestä järjestyksestään. Ehdokkaaksi haluavien välinen vaalikamppailu olisi tällöin puoleen sisäistä kilpaa, jolla tavoiteltaisiin menestystä puolueen jäsenten silmissä. Tässä kilvassa vaalirahoituksella tuskin olisi likimainkaan sitä roolia, mikä sillä on nykyisessä eduskuntavaalikampanjoinnissa.

Käytännön politiikan tekemisessä puolueilla on keskeinen rooli. Puolueet ovat sekä yhteisöjä että instituutioita. Niillä on käytössään voimavaroja tarpeellisten selvitysten ja valmistelujen tekemiseen päätöksenteon pohjaksi. Yksittäisellä kansanedustajalla tai valtuutetulla tuskin on sellaisia resursseja kuin puolueilla. Nykyinen suhteellinen vaalitapa vahvistaa henkilövaalijärjestelmässäkin puolueitten merkitystä kootessaan saman listan ehdokkaiden äänet yhteen ja jakaessaan niiden tuoman vallan listalla olleille vaalien tuottamassa paremmuusjärjestyksessä.

Nykyinen henkilövaalijärjestelmä on omiaan vahvistamaan väärää mielikuvaa, jossa ajatellaan, että poliittinen työ perustuu enemmän “hyvien tyyppien” yksilösuorituksiin kuin poliittisten liikkeiden piirissä olevaan yhteiseen ymmärrykseen ja niiden tekemiin linjauksiin. Nykyjärjestelmä ohjaa tavoittelemaan vaaleissa lähinnä henkilökohtaista menestystä. Tämä ei voi olla vaikuttamatta siihen, millaisiksi muodostuvat yhteistyön edellytykset ja todelliset yhteen hiileen puhaltamisen mahdollisuudet.

Pitkien listojen käyttöön ottaminen vaaleissa siirtäisi keskustelun painopistettä yksittäisten henkilöiden mielipiteistä tai karismasta yhteiskunnallisten ja poliittisten liikkeiden tavoitteisiin ja arvoihin. Tätä pitäisin hyvänä kehityksenä. Pitkiin listoihin siirtymisen jälkeen äänestysaktiivisuus todennäköisesti putoaisi, mutta saattaisi hyvinkin lähteä uudelleen nousuun jo parin vaalin jälkeen. Kiinnostus puolueiden jäsenyyteen kasvaisi heti.