Päiväkirja

”Pyydän anteeksi jo etukäteen. Saatan kuulostaa katkeralta, mutta olen sellainen.”

Kyseessä oli vanhempi herrasmies joka näin puhkesi puhumaan. Kuuntelin hänen elämäntarinaansa. Miestä painoi moni asia, mutta eniten se, että hän oli alkanut tuntea itsensä rikolliseksi. Kun hän oli ryhtynyt puolisonsa omaishoitajaksi, ei hän ollut kuvitellut, että häntä saman tien alettaisiin epäillä varkaaksi. Ennemminkin hän kuvitteli tekevänsä jotain hyvää ottaessaan puolisonsa hoidon vastattavakseen. Kunta säästäisi kulupuolella ja joku toinen tarvitseva saisi hoitopaikan siksi, että hän päätti ryhtyä omaishoitajaksi.

Mies puhui paperien täyttämisvelvollisuudesta ja siitä, että viranomaiset tulevat hänen kotiinsa tarkistamaan puhuuko hän totta vai yrittääkö hän petoksella saada kunnalta muutaman satasen kuussa. Näin miehen kasvoilla surua siitä, että maailma on tällaiseksi mennyt. Iso kunta kyykyttää niitä, jotka ovat jo muutenkin heikoilla. Vahvempi pelkää ja epäilee, että heikompi, köyhä, vähäosainen, vie petoksella rahaa yhteisestä pussista.

Tämä ei tietenkään ole koko kuva omaishoitajuudesta. Mutta esimerkki on silti kuvaava. Miehen katkeruus on heijastumaa hyvinvointivaltion murtumisesta. Hyvinvointivaltion murtuminen näkyy siinä, että vähäosaisten ihmisarvoa loukataan. Hyvinvointivaltion tehtävänä oli vahvistaa jokaisen yksilön ihmisarvokokemusta. Toimenpiteiden tavoitteena oli yksilön olosuhteiden kohentaminen. Hyvinvointivaltion murtumisessa painopiste on siirtynyt yksilön hyvinvoinnista taloudelliseen kasvuun. Yksilö on talouskasvulle uhka ja mahdollisuus. Siksi yksilöt on otettu entistä enemmän tarkkailun alle.

Erityisen tarkkailun ja epäilyn alla ovat ne yksilöt, joiden tuotannollinen panos taloudelle on heikoin. Tarkasti seurataan myös niitä yksilöitä, jotka aiheuttavat erityisiä kustannuksia taloudelle esimerkiksi vaarantamalla julkisen talouden kestävyyden. Tästä syystä omaishoitaja voi joutua suurennuslasin alle, erityistarkkailuun. Talouskasvun ja julkisen talouden kestävyyden takia on tukittava kaikki reiät, joista rahaa voi vuotaa tuottamattomaan toimintaan. No, omaishoitajan työ on lähtökohdissaan todella tuottavaa. Mutta siltä varalta, että joku on valeomaishoitaja, on systeemin pidettävä kaikkien seurantaa päällä. Talous pelkää, että köyhät ryhtyvät ahneiksi.

On selvää, että julkisten varojen käyttöä täytyy kontrolloida. Mutta yhtä selvää pitäisi olla, että menettelytapoja pitää arvioida myös ihmisten kokemuksista käsin. Yhteiskunnan henkistä tilaa vammauttaa se, jos kaikkein heikoimmilla olevien kokemus on, että heitä epäillään rikollisiksi kun he hakevat itselleen sitä mikä heille lain mukaan kuuluu.

Kun markkinatalouden perusvoimana sanotaan olevan ihmisten ahneuden, seuraako tästä se, että myös hyvinvointiyhteiskunnan tulonsiirtojärjestelmät rakennetaan sillä oletuksella, että jokainen meistä on pohjimmiltaan varas? Onko todellakin niin, että “näkymätön käsi” on samalla moraalisesti sokea käsi, joka ei tunne häpeää tai kunniaa, solidaarisuutta tai luottamusta? Millainen ihmiskäsitys tätä yhteiskuntapolitiikkaa oikein ohjaa?

Keskiviikkoillan (17.2.) TV-uutiset kertoi sisuksia kouristavan kuvamateriaalin avulla törkeistä eläinsuojelurikkomuksista suomalaisilla turkistarhoilla. Turkistarhauksen oikeutus elinkeinona on jo ennestään kyseenalaistettu laajojen kansalaispiirien taholta. Nyt julkisuuteen saatettu kuvamateriaali antaa lisäpontta elinkeinon kieltoa vaativille.

Alkuiltapäivästä torstaina STT uutisoi, että eräs eläinrääkkäyksen syyllistyvä turkistarha olisi Turkiseläinten kasvattajain liiton puheenjohtajan omistuksessa. Alkuillasta torstaina STT kertoi, että kyseisen henkilön tilalla oli tehty omistajan pyynnöstä tarkastus, eikä mitään puutteita ollut havaittavissa. Elinkeinon maineen kannalta tämä oli tärkeä tieto.

Kuvamateriaali häkeissään tappelevista, sairaista ja silminnähden kärsivistä minkeistä on järkyttävää. Kuvamateriaalista ilmi käynyt eläinten pitotapa on selkeästi lain vastaista ja tuomittavaa. Eläinsuojelurikkomukset asettavat koko elinkeinon ikävään valoon. Todennäköistä on, että kuvamateriaali ei edusta koko turkistarhauselinkeinon tilannetta. Mutta haluttiinpa sitä tai ei, tässäkin yksi mätä omena pilaa koko korillisen omenia.

Viranomaisvalvonnassa on edelleen vakavia puutteita. Hallitus on vastuussa siitä, että nämä puutteet korjataan. Viranomaisvalvonnan lisäksi tarvitaan huomattavasti ryhdikkäämpää otetta itse elinkeinon harjoittajien puolelta. Ei voi olla turkistarhaajien etu, että tällaisille dokumenttikuville on edelleen mahdollisuuksia. On aivan selvää, että jos räikeitä laittomuuksia ja eläinten huonoa kohtelua ei elinkeinon piiristä kyetä poistamaan, seurauksena on, että turkiselinkeino ja yrittäjyys Suomesta joudutaan kansalaismielipiteen vuoksi ennen pitkää kokonaan lopettamaan.

Kaikesta eläinten huonosta kohtelusta on aina välittömästi ilmoitettava viranomaisille. Vain näin varmistetaan se, että eläinsuojelulakia noudatetaan ja väärinkäytöksiin päästään puuttumaan nopeasti.

Viranomaisten on viipymättä tutkittava Oikeutta eläimille –yhdistyksen materiaali ja päätettävä tiukoista toimenpiteistä, jos eläinsuojelurikkomuksia havaitaan.

Sekä aktivistien että elinkeinon harjoittajien on voitava luottaa siihen, että viranomainen toimii tehokkaasti ja puolueettomasti. Eläinten hyvinvointi ja sen parantaminen on lähes aina kiinni ihmisten tekemistä päätöksistä. Olisiko nyt aika miettiä valtakunnallisen eläinsuojeluvaltuutetun nimittämistä?

Sdp:n turvallisuuspoliittinen työryhmä on käynnistänyt keskustelun asepalveluksen kehittämisestä. Tänään julkaistussa Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa raportissaan Yhteistyövarainen turvallisuus työryhmä arvioi, että on syytä pohtia yleisen ja yhtäläisen, molempia sukupuolia koskevan palvelusvelvollisuuden säätämistä. Palvelusvelvollisuuden voisi toteuttaa asepalveluksena tai aseettomana kansalaispalveluksena.

Ajatus naisten mukaan ottamisesta pakolliseen palvelukseen nousee käsityksestä, että nykyinen vain miehiä koskeva asevelvollisuusjärjestelmä on tasa-arvon kannalta ongelmallinen. Kun asevelvollisuus kohdistuu vain miehiin, merkitsee tämä joidenkin mielestä miehiin kohdistuvaa syrjintää. Naisille asepalvelus on vapaaehtoinen eli he voivat valita suorittavatko vai eivät asepalveluksen.

Ajatus palvelusvelvollisuuden laajentamisesta naisiin olisi merkittävä yhteiskunnallinen muutos. Nuorten miesten ikäluokan lisäksi naisikäluokka siirrettäisiin pois aktiivisesta työ- tai opiskeluelämästä päivärahan varaan. Työuran pidentämispyrkimyksille tällainen merkitsisi pahaa takaiskua. Naisten eläketurva ja sosiaaliturva heikkenisi. Ensimmäisen lapsen hankkiminen siirtyisi todennäköisimmin entistä myöhäisemmäksi. Naisikäluokan maksutta luovuttama työpanos synnyttäisi vakavan häiriön työmarkkinoille, kun palkatun työn kysyntä laskisi eräillä aloilla. Yhden ikäluokan puolen vuoden työpanos joka vuosi ei ole aivan pieni asia. Työnantajat tietenkin olisivat tyytyväisiä kun työvoimasta olisi ylitarjontaa.

Naisten valinnanvapaus vähenisi. He joutuisivat valitsemaan asepalveluksen ja siviilipalveluksen välillä.

Naisten valinnanvapauden kaventaminen ei mielestäni ole perusteltua tasa-arvosyistä. Joissakin asioissa naisten asema on nyt ja aina väistämättä heikompi kuin miesten. Sukupuolten tasa-arvoa pitää katsoa kokonaiskuvaa vasten, ei pelkästään yksittäisissä asioissa.

Lasten hankkimisessa miesten valinnanvapaus on suurempi kuin naisten. Raskaus ja synnyttäminen ovat asioita, joita ei tehtävinä voida jakaa tasa-arvoisesti sukupuolten kesken. Pohtiessaan oman lapsen hankkimista miehet eivät joudu punnitsemaan sitä haluavatko tulla raskaaksi ja synnyttää ja imettää vai eivät. Naisilla valintatilanne on väistämättä toisenlainen. Naisen käytettävissä oleva vapaus on kapeampi. Oman lapsen hankkiminen vaatii naiselta sellaista omasta vapaudesta tinkimistä, jota lapsen hankkiminen ei miehiltä vaadi.

Kun nainen valitsee perheenlisäyksen, hän joutuu luopumaan työelämästä joksikin aikaa. Lapsen odotus ja synnyttäminen ja pienen vauvan hoito tulevat naisen osaksi, vaikka perheenlisäyksestä olisi päätetty yhdessä. Kyseessä on eräänlainen siviilipalveluksen muoto, jonka yhteiskunnallinen arvo on niin strategisesti kuin ideologisesti suuri. Vaikka lapsen odotus ja synnyttäminen ei koske kaikkia naisia, on Suomessakin lasten saamisen ja synnyttämisen kautta isänmaata palvelevia naisia niin paljon, että on mahdotonta eläytyä ajatukseen, että nykyinen asevelvollisuusjärjestelmä olisi merkittävä tasa-arvo-ongelma.

Tasa-arvon kannalta on riittävää, että naisilla on mahdollisuus asepalvelukseen. Palvelukseen velvoitettavien joukkoa ei mielestäni tule laajentaa naisikäluokkaan. Siviilipalvelustyön alan laajentaminen veisi todennäköisimmin työpaikkoja juuri naisvaltaisilta aloilta. Äidit tarvitsevat palkkatyönsä.

Ettei nyt vain häntä rupeaisi heiluttamaan koiraa.

Valtiopäivien avauskeskustelussa tiistaina 9.2. pääministeri esitti ilmoituksen hallituksen politiikasta vuonna 2010. Puheessaan pääministeri korosti yhteiskunnan eheyden varjelemista. Hänen mukaansa yhteistyö laajalla rintamalla ja yhteisvastuu ovat keskeisiä tekijöitä tässä.

Pääministeri Vanhanen totesi: “Meidän kaikkien suomalaisten vastuulla on huolehtiminen yhteiskunnan heikoimmista.”

Ajatus on kaunis ja sitäpaitsi moraalisesti perusteltavissa oleva. Mutta heti sen perään on välttämätöntä todeta, että suurin vastuu on heillä, joilla on suurin valta. Päiväkodissa leikkivän lapsen vastuu on pienempi kuin ison osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajan vastuu. Sairaalavuoteessa olevan toipilaan vastuu on eri kuin valtiosihteerin vastuu. Ja niin edelleen. Puhe yhteisvastuusta ei tarkoita sitä, että vastuu olisi jaettavissa tai kannettavissa yhtäläisesti kansalaisten kesken.

Vastuun kantamiseen tarvitaan välineitä. Valta on väline vastuun kantamiseen. Mitä pienempi on valta, sitä vähemmän kykenee vastuuta kantamaan. Tämä näkyy hyvin eduskunnassa, jossa opposition mahdollisuudet ovat olennaisesti vähäisemmät kuin hallituspuolueiden mahdollisuudet vastuun kantamiseen.

Kyse ei ole vain vallan määrästä. Puheessaan pääministeri Vanhanen sanoi myös: “Kunnilla on vastuu siitä, että jokainen suomalainen saa palveluja kohtuullisin kustannuksin.” Tämäkin lause on kaunis ja joiltain osin totta. Mutta heti perään on sanottava, että kunnat eivät ole valtiovallasta riippumattomia toimijoita. Eduskunnassa säädetään lait, joilla asetetaan kuntien keskeiset velvollisuudet ja tehtävät. Eduskunta säätelee kuntien varainhankintaa mm. kiinteistöveron osalta. Kuntien alueella tapahtuvan yritystoiminnan ja työnteon verotuotoista osa menee valtion kassaan.

Toiminnan ja tuotannon ja asumisen alustoina kunnat kattavat yhdessä saman alueen kuin valtio yksinään. Tuotantopanokset jäväät vain osin kuntien käyttöön. Tästä seuraa, että valtiolla on myös velvollisuuksia kuntia kohtaan. Valtiolla on mahdollisuus ja velvollisuus vahvistaa kuntien taloutta valtionavustuksilla niin, että kunnat voivat täyttää velvollisuutensa.

Eikä kysymys ole vain rahasta. Vanhanen toteaa: “On ilmeistä, että kuntien, yhteistoiminta-alueiden ja maakuntien päättäjät joutuvat perusteellisesti pohtimaan palvelujärjestelmää.”

Kansalaisten ja kuntien on vaikeata kantaa yhteistä vastuuta, jos valtiovalta ei edistä selkeän, riittävän vahvan ja demokraattisen kuntarakenteen syntymistä.

Monet erilaiset, improvisoidun oloiset ja eri kokoiset rakenteet ylläpitävät tehotonta hallintoa. Kuntalaisten valitsemien valtuutettujen etäisyys todellisesta päätöksenteosta kasvaa, kun hallinnon kerroksellisuus lisääntyy. Demokratia on Suomessa keskeinen väline yhteiskunnallisen vastuun kantamiseen. Siksi niin palvelurakenteen kuin aluehallinnonkin kehittämisessä tälle vastuun välineelle tulee antaa nykyistä suurempi merkitys.

Valtiovallan tehtävänä on antaa kansalaisille mahdollisimman hyvät keinot vastuun kantamiseen.

Eduskunnassa muhinut tyytymättömyys puhemiehen johtamistyyliin purkautui tiistaina 2.2. puhemiehen vaalissa hätkähdyttävän voimakkaana. Oletin ennakkoon, että Niinistö tulee saamaan vähemmän ääniä kuin vuosi sitten, mutta en osannut odottaa, että äänimäärä romahtaisi 89:ään.

Surkea äänimäärä kertoo paitsi epäluottamuksesta myös siitä, että äänestys tapahtui korostuneen kontrolloimattomasti ja ilman eduskuntaryhmien ohjausta tai sopimuksia. Kansanedustajat toimivat vaalissa yksilöinä, ja moni mietti omalta kohdaltaan, onko tämä nyt se paikka, jolloin annan puhemiehen suuntaan negatiivista palautetta hänen johtamistyylistään.

Moni meistä saattoi harkinnassaan olla kahden vaiheilla mitä tekee, mutta kallistui sitten lopulta äänestämään tyhjää tai jotain muuta kansanedustajaa. Kun moni kahden vaiheilla ollut päätyi vetämään tukensa pois Niinistöltä, tulos oli se mikä oli. Itse kukin ajatteli käyttävänsä pientä voimaa kritiikkivasaran varressa. Mutta yhdessä pienet kädet saivat aikaan ison voiman, joka johti suunniteltua paljon isomman näpäytyksen antamiseen puhemies Niinistölle.

Kukaan ei ennalta tiennyt, miten monta kättä kritiikkivasaran varressa on. Iskun voima yllätti Niinistön, mutta myös ne, jotka olivat kritiikkivasaraan tarttuneet. Selkeäksi kritiikiksi olisi sinänsä riittänyt, jos kannatus olisi pudonnut 120:een. Nyt tämä meni kollektiivisen vasaran käytön myötä kontrolloimattomasti farssin puolelle.

Ymmärrettävästi Niinistö saa runsaasti sympatiaa kansalaisten puolelta, etenkin kun yleisö virheellisesti luulee, että kritiikissä on kyse puhemiehen tarkasta taloudenpidosta. Talouskurin osalta Niinistön toimet saavat enimmäkseen osakseen ymmärrystä eduskunnassa, etenkin näinä aikoina.

Mitä tästä voi oppia. Eduskunnasta näyttää puuttuvan sellainen tehokas toiminnallinen rakenne, jonka kautta henkilökunnan ja kansanedustajien palaute voisi julkisuudelta suojassa kulkea puhemiehen korviin. Eduskunnan arvovallan kannalta on onnetonta, että palautteen antamiseen joudutaan käyttämään julkisia haastatteluja ja lopulta puhemiehen vaalia.

Eräs mahdollisuus olisi, että puhemiesneuvoston rooliin kuuluisi virallisen työskentelyn ohella epävirallisempi säännöllinen keskustelu työilmapiiristä ja talon johtamiseen liittyvistä palautteista. Ehkä tätäkin parempi instituutio olisi eduskuntapuolueiden ryhmänjohtajien ja puhemiehistön yhteinen kokous, jossa käsiteltäisiin työntekemisen henkisiä edellytyksiä ja jossa olisi mahdollisuus suoraan palautteen ja kritiikin esittämiseen suuntaan ja toiseen.

Hyvin toimiva työkulttuuri tarvitsee avukseen oikeat rakenteet. Mikään työkulttuuri ei voi kehittyä, jos pääasiallisena palautekanavana on keskustelu iltapäivälehdissä tai yksittäisten kansanedustajien tai virkamiesten kriittiset ulostulot. Eikä tuo kollektiivinen vasara ole tarkkuudeltaan sitä luokkaa, jota työkulttuurin kehittämiseen tarvitaan.

Työnantajien ja palkansaajien neuvottelu keinoista työurien pidentämiseksi ei johtanut yhteiseen sopimukseen annetun määräajan kuluessa. Hallitus tekee viisaasti, kun antaa neuvottelijoile lisäaikaa, eikä ryhdy yksipuolisiin ratkaisuihin tässä tilanteessa. Mitään hirveätä kiirettä ei ole. Tärkeätä on, että Ahtelan työryhmä sai määräajassa tuloksia aikaan ja työelämän laatua parantavien toimien valmisteluun päästään heti käsiksi.

Aikaa eläkelainsäädännön muutostarpeiden miettimiseen pitää siksikin käyttää lisää, että voimassa oleva lainsäädäntö on vuodelta 2005 eikä sen vaikutuksista ole vielä riittävästi näyttöä. Työryhmän arvion mukaan voimassaoleva lainsäädäntö nostaa keskimääräistä eläkkeelle jäämisen ikää, koska sekä elinaikakerroin että superkarttuma kannustavat työkuntoisia ihmisiä pysymään työssä pidempään.

Rantalan työryhmässä erimielisyys työnantajien ja palkansaajien välillä koski kysymystä työttömäksi joutuvan lisäpäivistä, joiden avulla hänelle on rakennettu kohtuullinen toimeentulo 500 päivän ansiosidonnaisen turvan jälkeen vanhuuseläkeikään asti. Tämän järjestelyn rahoittavat työnantajat ja sen kustannukset ovat noin 100 miljoonaa euroa vuodessa.

Työnantajat haluaisivat vapautua näistä kustannuksista poistamalla tämän mahdollisuuden. Kyse on siis yritys tehdä irtisanominen halvemmaksi. Jos lisäpäiväoikeus poistuu, tulevat työttömän työmarkkinatuen kustannukset yhteiskunnan eli veronmaksajien kontolle. Toisaalta ikääntyneen työttömän toimeentulo heikkenee merkittävästi 500 päivän tultua täyteen.

Nykytilanteessa, jossa työttömyys on kasvussa, lisäpäivien postio ei loisi yhtään uutta työpaikkaa eikä siis pidentäisi työuria. Päinvastoin, kun irtisanomisen kustannukset työnantajalle pienenisivät, olisi työnantajan entistä helpompaa mennä irtisanomisiin. Tämä lisäisi syrjäytymistä ja johtaisi työurien lyhenemiseen.

Siivoilin kirjahyllyjäni saadakseni tilaa uusille kirjoille. Teologisen kirjallisuuden joukosta löysin vanhoja Turun arkkihiippakunnan vuosikirjoja. Juuri edellisen laman alla, vuonna 1989, Turun tuomiokapituli julkaisi kirjan Päivien kierto. Selaillessani kirjaa hajamielisesti sieltä osui silmiini sana “uusliberalismi”. Teksti on arkkipiispa John Vikströmin kirjoituksesta “Kirkko ja rakennemuutoksessa elävä ihminen”.

Artikkelissa Vikström nostaa esiin kiinnostavia nimiä kuten: Adam Smith, Sam Inkinen, Vesa Puuronen, Thomas Ziehe, John Maynard Keynes, J.V. Snellman, Ronald Reagan, Margaret Thatcher, Matti Kortteinen, Rudi Dornbusch ja Erkki Tuomioja.

Vikström kirjoittaa: “Maassamme parhaillaan tapahtuva rakennemuutos näyttää pinnalta katsoen lähinnä pyrkimykseltä muuttaa yhteiskuntamme puhtaasti markkinatalouden pohjalta toimivaksi yhteiskunnaksi. Lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin pian, että kyseessä lienee paljon laajempi ja radikaalimpi muutos. Taloudellisten rakenteiden ohella myös poliittiset valtarakenteet, ideologiset rakenteet ja kulttuuriset rakenteet ovat muutospaineiden kohteena.”

Vikström kuvaa hyvinvointivaltion purkamista seuraavasti: “Pyrkimys muuttaa yhteiskuntamme yhä enemmän markkinatalouden pohjalta toimivaksi yhteiskunnaksi on osa sitä laajempaa pyrkimystä, joka tähtää hyvinvointivaltion rajoittamiseen ja osittaisen purkamiseen. Monessa maassa, missä suurella innolla ja suurin ponnistuksin on rakennettu yhteiskunta, jossa valtio ottaa vastuun ihmisten turvallisuudesta ja kaikinpuolisesta hyvinvoinnista, valtiovalta pyrkii nyt vetäytymään taloudellisesta toiminnasta ja vastuusta samalla kun korostetaan ihmisten omaa vastuuta toimeentulostaan ja hyvinvoinnistaan.”

Vikströmin mielestä tämän kehityksen yhtenä syynä on taloudellisen kasvun pysähtyminen 70-luvun puolivälissä ja keynesiläisen talousmallin joutuminen vaikeuksiin sen seurauksena. “Kysynnän sijasta tarjonta tuli mielenkiinnon ja toimenpiteiden kohteeksi. Reaganin ja Thatcherin voimakkaasti ajaman uusliberalistisen tai uuskonservatiivisen ajattelun mukaan piti kannustaa työntekoa, yrittämistä ja vapaita markkinoita. Valtion tehtävänä ei ole huolehtia kansalaisistaan kehdosta hautaan. Jokaisen on itse huolehdittava itsestään ja hyväntekeväisyysjärjestöt huolehtikoot niistä, jotka eivät tähän pysty!”

Talouden lisäksi Vikström nostaa muita muutostekijöitä. Näitä ovat hyvinvointivaltion kasvaneen hallinnon jähmeys ja kustannukset, laajan keskiluokan hyvinvoinnin nousu, jolloin uudet tarpeet ovat entistä yksilöllisempiä ja mahdottomampia valtion keinoin tyydyttää. Merkittävä rakennemuutosen syy on myös yksilöllistymisen vahvistuminen markkinoita ohjaavana tekijänä. Tämä muuttaa työelämää rajusti. Viksröm viittaa Matti Virtasen tutkimukseen ” Tehtaasta studioon” ja Matti Kortteisen kirjaan “Hallittu rakennemuutos?”.

Vikström toteaa: “Olemme tekemisissä aavistamattoman suuren ja radikaalin muutoksen kanssa. On kysymys työstä ja työntekijöistä, jotka eivät mahdu vanhojen rakenteiden ja puitteiden sisälle. On kysymys elämästä, joka ennemmin tai myöhemmin purkautuu ulos vanhoista systeemeistä, kaavoista ja tottumuksista.” Kyseessä on suuri henkinen muutos, jossa yksilölliset vapausarvot korostuvat. Ihmisten halu irrottautua vapautta estävistä rakenteista kasvaa. Tämä koskee niin valtionhallinnon, työväenliikkeen kuin kirkonkin perinteisiä hierarkiaan perustuvia rakenteita.

Vikström viittaa amerikkalaiseen taloustieteen professoriin Rudi Fornbuschiin sanoessaan, että keskeistä tässä rakennemuutoksessa on se, mihin kasvava keskiluokka tulee käyttämään vapauttaan. Poliitikkojen haasteena onkin juuri sen miettiminen mitä ratkaisuja tehdään tuon kasvavan keskiluokan vapauden ja yhteiskunnallisten velvoitteiden välillä. Kuinka suurta taloudellista vastuuta kansantaloudesta voidaan keskiluokalle sälyttää.

Hyvä ja olennainen kysymys myös tänään, vuonna 2010.

Erilaisissa hyvinvointistrategioissa tuodaan nykymuodin mukaisesti esiin ikivanha oivallus, että vaikeuksia ja kärsimystä ennalta ehkäisevä toiminta on niin taloudelliselta kuin inhimilliseltä kannalta tehokkaampaa kuin korjaava toiminta. Kun tätä periaatetta sovelletaan käytännön strategioihin, on tavallista todeta, että meidän kunnan sosiaali- ja terveyspalveluissa painopistettä siirretään korjaavasta toiminnasta ennalta ehkäisevään toimintaan.

Lastensuojelu on tyypillinen esimerkki sosiaali- ja terveyspalvelujen piiristä. Jokainen ymmärtää, että yhteiskunnalle, perheille ja lapsille ja nuorille itselleenkin olisi parempi, jos vakavia lastensuojeluongelmia ei lainkaan pääsisi syntymään. Periaatteessa ollaan yhtä mieltä siitä, että perheiden tukeminen vaikkapa erilaisen moniammatillisen neuvolatoiminnan keinoin olisi hyvä keino vähentää korjaavien ja raskaiden lastensuojelutoimien tarvetta. Riskit havaittaisiin ajoissa, otettaisiin puheeksi ja olosuhteiden kielteinen kehitys voitaisiin pysäyttää ajoissa varhaisen puuttumisen keinoin.

Painopisteen siirtäminen ennalta ehkäisevään toimintaan ei kuitenkaan voi tapahtua siten, että korjaavan toiminnan voimavaroja leikataan saman tien.

Sosiaali- ja terveydenhuolto on osin rinnastettavissa palolaitoksen toimintaan. Palolaitoksen päätehtävänä on tulipalojen sammuttaminen ja ihmisten pelastaminen tulipalotilanteissa. On helppo nähdä, että palolaitoksen perustehtävä on tyypillisesti korjaavaa toimintaa. Palokunta tulee vauhdilla paikalle silloin, kun jotain ikävää on jo sattunut. Palolaitoksen tehtävää on kuitenkin ajan mittaan kehitetty. On ymmärretty se, että palovahinkojen rajaamiseksi tarvitaan myös ennalta ehkäisevää työtä.

Tulipalojen syttymistä ja henkilövahinkoja niissä on onnistuttu vähentämään tehokkaalla valistuksella, kun ihmisille on kerrottu erilaisista tulipaloriskeistä ja heitä on kehotettu varovaisuuteen. Palolaitosten vastuulla on myös palotarkastusten pitäminen uudisrakennuksissa ja julkisissa tiloissa.

Vaikka palolaitoksen työhön kuuluu nykyään paljon ennalta ehkäisevää toimintaa, kukaan ei ole ehdottanut, että palolaitoksen korjaava toimintaa heikennettäisiin. Tulipaloja sammutetaan edelleen, koska niitä syttyy, vaikka ennalta ehkäisevää valistusta harjoitetaankin. Sammuttamista ja pelastamista varten pitää olla riittävä määrä kalustoa ja henkilökuntaa.

Sosiaali- ja terveyspuolella tilanne on samantapainen. Vaikka painopistettä siirrettäisiin korjaavasta toiminnasta ennalta ehkäisevään toimintaan, tämä ei voi merkitä sitä, että korjaavasta toiminnasta luovutaan. Ennalta ehkäisevä toiminta tuottaa säästöjä vasta pidemmän ajan kuluessa, kun korjaavan toiminnan tarve vähenee. Mutta siirtymävaiheessa on samaan aikaan käytettävä merkittäviä voimavaroja sekä korjaavaan että ennalta ehkäisevään toimintaan.

Painopisteen siirto ei siten onnistu ilman määräaikaisia lisäpanostuksia. Neuvolatoiminnan vahvistaminen, koulujen oppilashuollon laajentaminen ja lasten ja nuorten mielenterveyspalvelujen lisääminen vaativat puhdasta lisärahaa. Nämä ovat esimerkkejä ennalta ehkäisevästä toiminnasta, joka pidemmän ajan kuluessa tuo helpotusta korjaavan sosiaali- ja terveystyön alueella.

Kysymys kuuluu: Onko meillä uskoa niin paljon, että investoimme ennaltaehkäisevään toimintaan saadaksemme ajan myötä merkittäviä säästöjä syntymään sekä inhimillisissä että rahallisissa kustannuksissa? Ilman tätä uskoa tulevaisuus näyttää synkältä.

Viiden ihmisen murha Espooassa keskellä kirkasta päivää järkytti uudenvuoden aattona 2009. Kuten koulusurmissa, tässäkin aseena oli pistooli. Välitön reaktio kansalaisten parissa oli sama kuin aikaisemminkin: Suomessa on aseita aivan liikaa, lakeja on pikaisesti muutettava niin, että aseiden määrä vähenee rajusti.

Poliisiylijohtaja Paatero kommentoi tapahtunutta tuoreeltaan. Alustavissa selvityksissä oli ehditty todeta, että Espoossa käytetty surma-ase oli laiton, eikä surmatyön tekijällä ollut siihen lupaa. Poliisiylijohtajan johtopäätös olikin, ettei tällaisia väkivallantekoja pystytä jatkossakaan kokonaan estämään. Laittomia aseita on liikkeellä eikä sellaista mukanaan kuljettavan ihmisen tulemista kauppakeskukseen voida sataprosenttisesti estää. Sisäministeriön edustaja selvitti televisiossa, että Suomessa ei varmaankaan haluta kauppakeskuksiin samanlaisia metallinpaljastimia kuin lentoasemilla käytetään.

Haluamme olla edelleen avoin yhteiskunta, jossa kontrolli ei tule vastaan joka ovella. Aselakeja ollaan näillä näkymin tiukentamassa kevään aikana hallituksen esityksen pohjalta. Poliisiylijohtaja Paatero piti tätä tärkeänä, vaikka totesikin, ettei se poista tällaisten surmatekojen mahdollisuutta.

Iltapäivän mittaan vuoden viimeisenä päivänä näytti siis siltä, ettei poliisilla tai sisäministeriöllä ole luvata mitään erityisiä keinoja, joilla tällaisia surmatekoja voitaisiin jatkossakaan estää. Kansalaiset jäivät aika suuren turvattomuuden tunteen varaan myös siksi, ettei päivän mittaan juurikaan kuultu analyysia siitä, miten olisi pitänyt toimia toisin, jotta tällaista ei olisi tapahtunut.

Keskustelu ahdistuneiden ihmisten auttamisesta niin, ettei viha purkautuisi väkivaltana, on tietysti tärkeätä. Mutta tärkeätä on myös arvioida tarkasti sitä, miten juuri tämän tapauksen kohdalla syyt ja seuraukset, teot ja laiminlyönnit mahdollisesti olivat vaikuttamassa surulliseen lopputulokseen.

Päivän aikana tilanteesta tuli monenlaista informaatiota. Mikä siitä on täsmällistä tietoa ja mikä ei, on vielä vaikea varmasti tietää. Mutta saadun kuvan mukaan surmatyön tekijä tai siksi epäilty, oli määrätty lähestymiskieltoon, joka koski sekä hänen ex-puolisoaan että kauppakeskusta, jossa ex-puoliso työskenteli. Epäillyllä oli omassa historiassaan kaksi tuomiota aseen tai ampumatarvikkeen laittomasta hallussapidosta. Hän oli uhannut ex-puolisoaan väkivallalla ja jopa tappamisella.

Lähestymiskielto oli seurausta näistä uhkauksista. Lähestymiskielto ei kuitenkaan estä henkilöä lähestymästä. Kielto merkitsee vain sitä, että henkilö saa rangaistuksen, jos hän rikkoo kieltoa. Tässä tapauksessa henkilö lähestyi väkivaltaisin aikein ja toteutti murhat, vaikka kielto oli voimassa.

Kiellon rikkominen muuttui rikoksena pikkurikkeeksi verrattuna siihen, minkä takia henkilö rikkoi kieltoa. Viiden murhan tekemisestä seuraava rangaistus olisi ollut niin ankara, ettei kiellon rikkomisesta seuraavalla rangaistuksella olisi ollut mitään merkitystä. Vielä vähemmän on pelkällä kiellolla merkitystä, jos henkilö on jo ennalta päättänyt rangaista itseään oman hengen riistämisellä.

Eikö tällainen tapaus osoita, että lähestymiskielto on joissakin tapauksissa täysin riittämätön keino suojella henkilöä toisen aiheuttamalta uhalta? Kun kielto määrätään henkilölle, jonka tiedetään kykenevän sekä aseen että ammusten hankkimiseen ja uhkaavan tappaa toisen henkilön, eikö pitäisi miettiä tehokkaampia keinoja toisen henkilön turvallisuuden takaamiseen?

Tapaus herättää monia kysymyksiä. STT:n mukaan Sellon kauppakeskuksen vartijoilla ei ollut tietoa siitä, että ao. henkilölle oli määrätty lähestymiskielto kauppakeskukseen. Miksi tällainen tieto ei ollut kulkeutunut vartijoille? Murhilta kauppakeskuksessa olisi kenties vältytty, jos vartijoilla olisi ollut käytössään ao. henkilöä koskevat tiedot ja valokuva. Jos lainsäädännössä on esteitä tällaisen tiedon välittämiseen, lainsäädäntöä tulee kiireesti muuttaa tältä osin. Jos tiedon kulun esteenä oli viranomaisten puutteellinen toiminta, sitä tulee ohjeistaa tällaisten tapausten varalta nopeasti.

Onko tämä tapaus seurausta poliisin liian pienistä resursseista? Olisiko poliisilla ollut parempien resurssien avulla mahdollisuus suojata uhattua ihmistä paremmin ja pitää lähestymiskiellon saanut henkilö vahvemmassa seurannassa?

Toivon, että näihin kysymyksiin saadaan vastauksia, kun tutkinta etenee. Vastaukset eivät tuo takasin niitä ihmisiä, jotka nyt menettivät henkensä. Vastaukset eivät poista niiden ihmisten surua, jotka menettivät läheisensä, mutta vastausten avulla on mahdollista ryhtyä toimiin, joilla suomalaisen yhteiskunnan turvallisuutta kyetään parantamaan.

Pääministeri Vanhanen yllätti tietääkseni kaikki muut paitsi itsensä ilmoittaessaan eroavansa puolueen puheenjohtajan paikalta. Jälkeenpäin arvioiden voi kuvitella, että joitakin merkkejä lähdöstä ison poliittisen vastuun kannon ulkopuolelle oli havaittavissa.

Vanhasen veropuheet marraskuun puoluevaltuustossa olivat poikkeuksellisen vahva irtiotto hallituksen virallisesta linjasta. Selitykseksi ei kelpaa, että ministeri Pekkarinen on aikaisemmin vaatinut verolinjan tarkistamista. Pääministerin asema hallituksen yhteisen politiikan linjaajana on aivan erityinen. Siksi näytti erikoiselta, että sovittelevuudestaan tunnettu Vanhanen tuon irtioton teki.

Eduskuntavaalit eivät ole vielä sillä tavalla lähellä, että niiden voisi antaa sotkea hallituksen politiikan yhteistä linjaa. Etenkin kun surkea talous- ja työllisyystilanne edellyttäisi nyt vahvaa ja johdonmukaisen yhtenäistä linjaa hallitukselta.

Jälkeenpäin siis näyttää selvältä, että Vanhanen oli jo tuolloin omalla kohdallaan päättänyt lähteä hallituksesta ja puoluejohtajan paikalta. Kun näköpiirissä oli vastuusta vapautuminen, ei ollut niin väliä puhuakaan vastuullisesti. Oli mahdollisuus näyttää, että itsellä on toinenkin puoli, kun sitä niin kovin on kaivattu. Ehkä rohkeutta antoi myös “torjuntavoitto” Ylen Silminnäkijäohjelma-asiassa. Torjuntavoitto sikäli, ettei kukaan kyennyt mitään laitonta kiistatta osoittamaan.

Spekulaatiot Vanhasen eron syystä ovat monet. Terveydelliset syyt ovat vain osa kokonaisharkintaa, on Vanhanen itsekin todennut. Muita syitä joutuvat valtioneuvoston jäsenet, kansaneduskuntajat ja kansalaiset itse arvelemaan. Mikä vaikutus on ollut laskevilla gallupeilla tai Kepun kentältä tulevilla kasvavilla vaatimuksilla, on vaikea tietää.

Mielessä herää myös kysymys onko Silminnäkijäohjelman väitteillä jotain osuutta tässä harkinnassa. Julkisen sanan neuvoston päätöksen perusteluissa ohjelman väitteet tuntuvat paljon vakavammilta kuin uutisoinnin pintavirrassa yleisesti on selostettu. Päätöksen perustelut ovat jääneet pahasti JSN:n puheenjohtajan dramaattisen erokeskustelun jalkoihin.

Onko niin, että Vanhanen on kokenut häneen kohdistuneen ajojahdin kuitenkin liian rankaksi? Vai onko peräti niin, että hän pelkää, että asia hänen kohdaltaan on muuttumassa nykyistä vakavammaksi? Siinä tapauksessa on parempi siirtyä syrjään, tuulen suojaan, kun tuuli oikein kovaksi käy.

Jotain outoa on siinä, että pääministeri vielä hetki sitten totesi, että hänen asemansa on vahvempi kuin koskaan ja nyt ilmoittaa jättävänsä tehtävänsä puolueensa johdossa ja pääministerinä. Työtä olennaisesti haittaava sairaus ja / tai pitkä sairausloma olisi hyväksyttävä selitys. Mutta Vanhanen itse sanoo, että muustakin on kysymys.

Kokonaan toinen kysymys on, miten kesken vaalikautta eroava pääministeri kykenee kantamaan poliittisen vastuunsa valtioneuvoston johtajana puolen vuoden ajan tässä poikkeuksellisen vaativassa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Poliittisen vastuun kantamisen kannalta olisi hyvä, jos Keskusta pitäisi ylimääräisen puoluekokouksensa puheenjohtajan vaihtamista varten mahdollisimman pian.