Päiväkirja

Björn Wahlroosin asenne inhimillistä hätää kohtaan tuo mieleen ekofilosofina tunnetun kalastaja Pentti Linkolan.

Wahlrooshan totesi Financial Timesin haastattelussa 7.6. , että Eurooppalaisen talouselämän suurin ongelma johtuu siitä, että näiden maiden sosiaalipolitiikassa toteutetaan ajatusta köyhien ja rikkinäisten perheiden tukemisesta. Wahlroos haluaisi purkaa laajaan sosiaaliturvaan perustuvan hyvinvointivaltion, koska pitää sitä kohtuuttomana rasitteena talouden kehityksen näkökulmasta.

Wahlroosin laajoja piirejä kauhistuttaneista kannanotoista heijastuu samanlaista itsevarmuutta kuin Linkolalla, joka kirjassaan Johdatus 1990 luvun ajatteluun kirjoittaa:

”Tiedän ja näen, että minulla on ajatteluun poikkeavan hyvät edellytykset. (…) Iän ja tiedon karttuessa olen joutunut yhä enemmän hämmästymään, miten suunnattoman harvinaista on sekä selkeä että rohkea ajattelu. Se saattaa olla yhtä harvinaista tai harvinaisempaa kuin trapetsitaiteilijan tai ydinfyysikon lahjakkuus.” s. 155

”Ajattelu ei ole suosittua, houkuttelevaa, mieleistä. Se on luotaantyöntävää. Alkaa väistämättä paljastua ympäröivien ihmisten arvojen, asettamusten, mielipiteiden huikea ristiriitaisuus, destruktiivinen sekasorto. Tulee vastaan se, että jokainen ajattelija on toisinajattelija. Ne ovat synonyymejä. Eikä hänellä ole yösijaa, missään yhteisössä.” s. 156

Linkolan korkein arvo on elonkehän turvaaminen. Kaikki muu on sille alisteista hänen johdonmukaisessa etiikassaan. Tästä syystä Linkola pitää taantuneita ja hitaasti kehittyviä yhteiskuntia parempana kuin tehokkaita demokratioita, joissa humanismi ja insinööritaito yhdistyvät.

Linkola kirjoittaa:

”Jos olisin julistaja, huutaisin, että meidän on päästävä irti demokratiasta, sillä me emme saa kuolla sukupuuttoon. Jos olisin tarkkailija, toteaisin, että jos me saamme diktatuurin, millaisen hyvänsä, me saamme ainakin hiukan lisäaikaa.” s. 211

”Edellytykset hillittömyyteen, luonnonvarain äärimmäiseen riistoon ovat demokratiassa otollisimmat, pahoinvointikin kiertyy riuhtovaksi kulutusjuhlaksi, johon demokratian puitteet antavat tilaisuuden ja nimenomaan kehottavat.” s. 208

”On yhdentekevää hillitseekö ihmistä voimakas yksinvaltainen tai harvainvaltainen hallitus, linnanherra, suurtilallinen vai jämerä, alistava kirkko pappeineen, tahi sitten kasti- tai sääty-yhteiskunnan järjestelmä. Olennaista on että ainakin osa väestöstä on puristuksissa, eristettynä seuraamasta tuhoisia impulssejaan. s. 207

”Kasti- ja sääty-yhteiskunta pidättää alempien sosiaaliryhmien hyvinvoinnin kohtuudessa. Tässäkin katsannossa länsimainen demokratia huipentuneessa nykymuodossaan, jossa ainoana yhteiskunnallisena ihanteena on pelkistetyn utilitaristisesti raha, jokaisen kansalaisen aineellisen vaurauden lisääminen ilman ylärajaa, edustaa tehokkainta tähän mennessä nähtyä kuoleman järjestelmää, koska se ei panosta voimavarojaan mihinkään muuhun tavoitteeseen.” s. 209

”Lajisolidaarisuuden ilmentymillä, lähetystyöllä ja kehitysavulla, noilla demokratian ja tasa-arvon maailmanlaajuisilla sovellutuksilla, me tehostamme ja laajennamme maapallon ryöstöviljelyn alaa. Me viemme lääketieteen ja tekniikan sinnekin, missä niitä ei ole omaehtoisesti keksitty, missä ne eivät kuulu kulttuurin kuvaan. … Me nostamme kaukaisten maiden väkilukua ja aineellista elintasoa – maailmassa, jossa jokainen lisälapsi on katastrofi ja jokaisen yksilön hyvinvoinnin jokainen lisähiven on katastrofi.” s. 214

”Kaiken tämän me teemme hurskaudesta, auttaaksemme vähimpiä veljiämme, joiden köyhyyttä emme kestä nähdä.” s. 215

Pentti Linkolan järkyttävät teesit nousevat hänen vakaumuksestaan, jossa luonto on ylin arvo. Wahlroosin toistaiseksi satunnaisemmat mutta yhtä kaikki ankarat ja inhimillisyyden kyseenalaistavat kannanotot noussevat ajattelusta, jossa kaikkein rikkaimpia nopeimmin hyödyttävä makrotaloudellinen kasvu on ylin arvo. Molemmat herrat, Linkola ja Wahlroos näkevät, että järjestelmälliseksi kasvanut inhimillinen solidaarisuus on este arvokkaampien päämäärien toteutumiselle.

Molempien lausunnot herättävät kylmiä väristyksiä.